I'm just wondering

[Gabriel McKenzie]

McKenziet eivät osanneet kuin tuijottaa hämmentyneenä, sillä eivät tienneet mitä ajatella. Tytön toiminta oli täysin päinvastaista mitä olisi odottanut lapselta joka kuulema oli joutunut taistelemaan ruoan eteen ja jolla oli nyt pöydässä edessään ilmaista ruokaa ja ollut jo kuukausia. Lapsen olisi luullut nimenomaan ahtavan masunsa täyteen kun vihdoin sai ja kaivautuvan kattilaan pöydällä eikä lattian jätteisiin pöydän vieressä. Elizabeth ei kommentoinut asiaan lainkaan, eihän hän tiennyt tytön taustoista yhtään mitään muuta kuin juuri mainitun. Ihmismieli ja mustalaisten elämäntavat olivat monimutkaisia asioita.
Elizabethinkin sydäntä särki ja hän aikoi muistaa iltarukouksissaan oman perheensä lisäksi erityisesti Zoraa, tytön menneisyys kun kuulosti olleen erityisen rankka noin nuorelle.

Steven viipyessä ajatuksissaan joiden Elizabeth arveli olevan menneisyyteen kohdistuvia ja hän tahtoi antaa miehelle rauhan, nainen päätti oman ateriansa ja vilkaisi poikaansa. Suureksi yllätyksekseen hän totesi että poika oli alkanut syödä reippaammin, tainnut ainakin hetkellisesti ymmärtää miten hyvin omat asiansa ruoan suhteen olivat vaikkei tänään suosikkiaan saanutkaan. Keittiöön laskeutui hiljaisuus ruokailuvälineiden kilinää lukuun ottamatta slllä myös Elizabeth vaipui mietteisiin lapsia katsellessaan.

Gabriel oli hyvin etuoikeutetussa asemassa elintason suhteen isänsä bisnesmenestyksen tuomien tulojen takia, mutta he eivät pilanneet lastaan liialla hemmottelulla vaan opettivat kristillisiä arvoja ja tasavertaisuutta muiden kanssa maalliseen varakkuuteen katsomatta. Eivät he rikkauttaan piilotelleet mutta eivät myöskään pörystäilleet, he hyödynsivät heille siunattua varakkuutta kiitollisena, kohtuudella ja anteliaasti. Lapsensa suhteen he pitivät tärkeimpänä että poika kasvoi hyvinvoivana ja rakastettuna, ja ymmärtämään että raha ja omaisuus ei tehnyt onnea vaan perheläheisyys, rakkaus ja ylipäätään itsensä henkinen kehitys ja elämän pienet ilot. Tämän he olivat katsoneet luonnistuvan maaseudun idyllissä paljon paremmin kuin suurkaupungin melko villissä ja usein pinnallisessa yleistunnelmassa.

He olivat tutustuttaneet Gabrielin useiden eri luokkiin kuuluvien lasten kanssa, ja poika oli jo hyvin tottunut siihen että kaikilla ei ollut yhtä isoa ja hienoa taloa  kuin heillä tai yhtä paljon tai hienoja leluja kuin hänellä. Varmistaneet että vekara ymmärsi yhteiskunnan monitahoisuuden niin hyvin kuin muutaman vuoden ikäinen nyt saattoi. Että poika tuntisi olonsa mukavaksi missä tahansa kodissa vierailisikin ja osaisi olla kohtelias.

”Tom, olet tosiaan tervetullut kyläilemään vaikka yöksikin. Samoin molemmat siskosi ja isäsi,” nainen lopulta kommentoi omasta puolestaan pojan aiempaa pyyntöä, ja tahtoi vielä lievittää tenavan harmia pieneksi jääneestä maailmastaan.
”Ja muuten, ei Gabrielkaan ihan kauheasti maailmaa ole nähnyt. Meidän elämämme keskittyi enimmäkseen New York Cityyn. Ison hotellin omistaminen ei ole yhtä sitovaa kuin maatilan, mutta ei se hurjasti matkusteluaikaa jätä. Tiedän myös kokemuksesta, että suurkaupunki tuntuu ajatuksena houkuttelevalta ja upealta mutta usko pois – maaseudun lapselle se alkaisi herkästi tuntumaan aivan liian meluisalta ja vilkkaalta. Minä ja Sam emme nähneet vilaustakaan kaupungista ennen kuin vasta melkein aikuisina ja jopa meille se oli aluksi haaste sopeutua – mekin nimittäin synnyimme täällä Walnut Grovessa.”

Olivat he joinain vuosina matkanneet lomalle ulkomaille, mutta eivät joka vuosi. Viimeksi kaksi vuotta sitten Pariisiin, Gabrielin ollessa kaksivuotias. Poika tuskin muisti siitä yhtään mitään, mutta heidän mielestään oli tärkeää antaa lapselle kokemuksia ja esitellä eri kulttuureja siitä huolimatta, sillä kokemukset muokkasivat ja kehittivät ihmistä siltikin vaikka niitä ei tietoisesti muistaisikaan. Joten, koska heillä oli varaa ja hotellissa toimiva ja laaja johtoporras päivittäisiin asioihin, he matkustivat silloin tällöin. Omistajaa kun ei jatkuvasti tarvittu kirjaimellisesti paikan päälle.