18-11-2016, 04:57 PM
Kun isäntä pohti menneisyyttä, hän olisi myös tahtonut joskus aikoinaan lähteä käymään maailmalla, mutta jäänyt lopulta sitten kotitilasta huolehtimaan. Naapurikaupungeissa hän oli käynyt kuitenkin montakin kertaa, mutta lyhyitä reissuja.
Mies kuunteli Elizabethin kertomusta, hymyillen hieman, miten noiden elämä oli lähtenyt asettumaan. Hän oli oikeastaan aina perusilmeeltään hymyilevä ja hänestä välittyikin sitä myötä muille mukava kuva itsestään.
Pikku-isäntä kuunteli isänsä ja vieraiden juttuja puolella korvalla, häntä hieman harmitti, kun Gabriel oli saanut osallistua isojen juttuihin ja matkusteli ilmeisesti paljon vanhempiensa kanssa.
Poika istui sisarensa kehdon vieressä ja hypisteli kädessään Moe-nalleaan, häntä harmitti jonkin verran ja Steve näki harmin painavan poikaansa. Kun Gabriel kysyi, oliko Tom koskaan ollut hotellissa, poika nosti surkeahkon ilmeen uuteen ikätoveriinsa. "En minä ole ollut missään", poika sanoi surkealla äänellä. "Varmasti sinä pääset vielä katselemaan maailmaa", mies sanoi lempeästi ainoalle pojalleen.
Tom nosti katseensa isinsä silmiin ja hymyili. "Saanko minä mennä Gabrielin luo?" poika kysyi toiveikkaana ja Steve vastasi: "Kyllä varmasti." Raavaan kokoinen mies pörrötti pienen poikansa hiuksia ja katsoi rakastavalla katseellaan tenavaa. Zora oli huomannut lattialla ruokakeon ja hänen vatsansa muistutti kokoaikaisesta nälästä. Yhtäkkiä tyttö syöksyi Gabrielin tuolin viereen ja työnsi poikaa ja tuolia kauemmas, alkaen sormillaan nappaamaan ruokaa lattialta suuhunsa. Hän ei ollut koko pienen ikänsä aikana, kertaakaan saanut syödä vatsaansa täyteen ja hän oli mustalaissakissa aina ollut hyljeksitty vain siksi, että hänen äitinsä oli sattunut jakamaan itseään kaikille, jotka vain huolivat hänet. Tyttö oli aina joutunut kerjäämään muilta ruokaa, mutta muut olivat mieluummin heittäneet ruuan pois, kuin ruokkineet äpärää, jonka isä ei ollut edes heikäläisiä. Hyljeksitty lapsi oli aina joutunut etsimään ja syömään pilalle menneitä tähteitä, saamatta vatsaansa niistä koskaan täyteen. "Zora?" Steve henkäis hieman hämmentyneenä ja kysyi: "Onko sinulla vielä nälkä?" Zora nousi ja katsoi isiään surkeana mutisten vastauksen: "On. Kovasti." Steve veti tytön lähemmäs itseään ja katsoi tuota silmin. "Onko sinulla aina ollut nälkä kun olet lopettanut syönnin?" mies kysyi huolissaan ja tyttö nyökäsi surkeana. Miehen sisimpään koski, sillä hän oli näiden kuukausien aikana luullut, että tyttö olisi uskaltanut edes syödä kylläkseen. Hän ohjasi lapsen takaisin pöydän ääreen ja laittoi tuolle lautaselle pannulta ruokaa, sanoen: "Älä jää nälkäiseksi, pikkuinen."
Hän uppoutui toviksi ajatuksiinsa, siirtyen ikkunan äären muistelemaan aikaa, 4 kuukauden takaa. Mustalaiskaravaani oli silloin pysähtynyt läheisen kukkulan taa ja rakentanut suojaa lumimyräkältä. Tuona iltana isäntä oli löytänyt tallistaan, mustalaiskakaran, joka ei ollut varmaan ikinä nähnyt pesupaljua ja jonka vaatteita ei oltu ikinä paikattu. Tenavasta oli huokunut pelko ja tuska, joka herätti isännän suojeluhalut. Hän oli kuitenkin lähtenyt viemään lasta takaisin omiensa luo, saaden noilta selvän vastauksen ettei kukaan, ei edes lapsen äiti halunnut tyttöä mukaansa. Hän ei ollut saanut asiaa pohtia päivääkään, kun teki jo päätöksen tytön adoptoimisesta ja asia hoidettiin virallisesti parin päivän päästä Marshallissa tuomarin luona.
Mies vilkaisi välillä hotkivaa tytärtä mutta ei puuttunut siihen, hän vain pohti tapahtumien jatkuvuutta ja muisti selvästi senkin, kuinka hän oli koittanut kylvettää tyttöä huomaten kaikki naarmut ja mustelmat tuon luisevalla vartalolla, joiden vuoksi muksu oli itkenytkin sillä vesi ja saippua kirvelsi kovin, kylvetys oli näin ollen epäonnistunut ja hän joutui luovuttamaan. Mutta kuitenkin hän oli vienyt lapsen lääkärin luo ja saanut salvaa tuon haavoihin ja saanut tohtorilta ohjeeksi antaa vain ajan kulua, ennen kuin koittaisi saada tuota taas kylpyyn ja että siihen voi mennä todella kauan. Lisäksi sääressä olleet haavat olivat tulehtuneet pahoin ja Steve oli tohtorin ohjeiden mukaan hoitanut tyttöä, kun tuo oli vielä sairustunut haavakuumeeseen.
Tytön kiintymys mieheen oli kuitenkin syventynyt, sillä likka oli huomannut, kuinka mies antoi itsestään omiensa lisäksi myös hänelle ja vaihtoi käärettä kun kuume oli ollut korkeimmillaan. Tietenkin luottamukseen vaikutti myös rauhallinen ja lempeä keskustelu, eikä minkäänlainen haukkuminen "mustalaisrotaksi", jota hän siihen asti oli, valehtelematta, kuullu ainakin joka toiselta kansalaiselta. Pienten lasten isälle kaikki tuo tuli, jopa tätä vierasta lasta kohtaan selkäytimestä ja mustalaistenavasta oli sillä hetkellä oikeasti tullut oma, kun tuo oli ensimmäisen kerran sanonut, ehkä n. pari viikkoa sitten: "Isi, kiitos kun pidät minusta." Tuo hetki oli saanut talon isännän sydämessä tuntemaan isällistä ylpeyttä ja hän oli tiukasti halannut tytärtään. Steve oli kuitenkin tähän hetkeen asti uskonut, että tyttö olisi uskaltanut syödä vatsansa täyteen. Nyt kolmen lapsen isä, aikoi tästä eteenpäin aina varmistaa, ettei tytölle jäisi nälkä.
Mies kuunteli Elizabethin kertomusta, hymyillen hieman, miten noiden elämä oli lähtenyt asettumaan. Hän oli oikeastaan aina perusilmeeltään hymyilevä ja hänestä välittyikin sitä myötä muille mukava kuva itsestään.
Pikku-isäntä kuunteli isänsä ja vieraiden juttuja puolella korvalla, häntä hieman harmitti, kun Gabriel oli saanut osallistua isojen juttuihin ja matkusteli ilmeisesti paljon vanhempiensa kanssa.
Poika istui sisarensa kehdon vieressä ja hypisteli kädessään Moe-nalleaan, häntä harmitti jonkin verran ja Steve näki harmin painavan poikaansa. Kun Gabriel kysyi, oliko Tom koskaan ollut hotellissa, poika nosti surkeahkon ilmeen uuteen ikätoveriinsa. "En minä ole ollut missään", poika sanoi surkealla äänellä. "Varmasti sinä pääset vielä katselemaan maailmaa", mies sanoi lempeästi ainoalle pojalleen.
Tom nosti katseensa isinsä silmiin ja hymyili. "Saanko minä mennä Gabrielin luo?" poika kysyi toiveikkaana ja Steve vastasi: "Kyllä varmasti." Raavaan kokoinen mies pörrötti pienen poikansa hiuksia ja katsoi rakastavalla katseellaan tenavaa. Zora oli huomannut lattialla ruokakeon ja hänen vatsansa muistutti kokoaikaisesta nälästä. Yhtäkkiä tyttö syöksyi Gabrielin tuolin viereen ja työnsi poikaa ja tuolia kauemmas, alkaen sormillaan nappaamaan ruokaa lattialta suuhunsa. Hän ei ollut koko pienen ikänsä aikana, kertaakaan saanut syödä vatsaansa täyteen ja hän oli mustalaissakissa aina ollut hyljeksitty vain siksi, että hänen äitinsä oli sattunut jakamaan itseään kaikille, jotka vain huolivat hänet. Tyttö oli aina joutunut kerjäämään muilta ruokaa, mutta muut olivat mieluummin heittäneet ruuan pois, kuin ruokkineet äpärää, jonka isä ei ollut edes heikäläisiä. Hyljeksitty lapsi oli aina joutunut etsimään ja syömään pilalle menneitä tähteitä, saamatta vatsaansa niistä koskaan täyteen. "Zora?" Steve henkäis hieman hämmentyneenä ja kysyi: "Onko sinulla vielä nälkä?" Zora nousi ja katsoi isiään surkeana mutisten vastauksen: "On. Kovasti." Steve veti tytön lähemmäs itseään ja katsoi tuota silmin. "Onko sinulla aina ollut nälkä kun olet lopettanut syönnin?" mies kysyi huolissaan ja tyttö nyökäsi surkeana. Miehen sisimpään koski, sillä hän oli näiden kuukausien aikana luullut, että tyttö olisi uskaltanut edes syödä kylläkseen. Hän ohjasi lapsen takaisin pöydän ääreen ja laittoi tuolle lautaselle pannulta ruokaa, sanoen: "Älä jää nälkäiseksi, pikkuinen."
Hän uppoutui toviksi ajatuksiinsa, siirtyen ikkunan äären muistelemaan aikaa, 4 kuukauden takaa. Mustalaiskaravaani oli silloin pysähtynyt läheisen kukkulan taa ja rakentanut suojaa lumimyräkältä. Tuona iltana isäntä oli löytänyt tallistaan, mustalaiskakaran, joka ei ollut varmaan ikinä nähnyt pesupaljua ja jonka vaatteita ei oltu ikinä paikattu. Tenavasta oli huokunut pelko ja tuska, joka herätti isännän suojeluhalut. Hän oli kuitenkin lähtenyt viemään lasta takaisin omiensa luo, saaden noilta selvän vastauksen ettei kukaan, ei edes lapsen äiti halunnut tyttöä mukaansa. Hän ei ollut saanut asiaa pohtia päivääkään, kun teki jo päätöksen tytön adoptoimisesta ja asia hoidettiin virallisesti parin päivän päästä Marshallissa tuomarin luona.
Mies vilkaisi välillä hotkivaa tytärtä mutta ei puuttunut siihen, hän vain pohti tapahtumien jatkuvuutta ja muisti selvästi senkin, kuinka hän oli koittanut kylvettää tyttöä huomaten kaikki naarmut ja mustelmat tuon luisevalla vartalolla, joiden vuoksi muksu oli itkenytkin sillä vesi ja saippua kirvelsi kovin, kylvetys oli näin ollen epäonnistunut ja hän joutui luovuttamaan. Mutta kuitenkin hän oli vienyt lapsen lääkärin luo ja saanut salvaa tuon haavoihin ja saanut tohtorilta ohjeeksi antaa vain ajan kulua, ennen kuin koittaisi saada tuota taas kylpyyn ja että siihen voi mennä todella kauan. Lisäksi sääressä olleet haavat olivat tulehtuneet pahoin ja Steve oli tohtorin ohjeiden mukaan hoitanut tyttöä, kun tuo oli vielä sairustunut haavakuumeeseen.
Tytön kiintymys mieheen oli kuitenkin syventynyt, sillä likka oli huomannut, kuinka mies antoi itsestään omiensa lisäksi myös hänelle ja vaihtoi käärettä kun kuume oli ollut korkeimmillaan. Tietenkin luottamukseen vaikutti myös rauhallinen ja lempeä keskustelu, eikä minkäänlainen haukkuminen "mustalaisrotaksi", jota hän siihen asti oli, valehtelematta, kuullu ainakin joka toiselta kansalaiselta. Pienten lasten isälle kaikki tuo tuli, jopa tätä vierasta lasta kohtaan selkäytimestä ja mustalaistenavasta oli sillä hetkellä oikeasti tullut oma, kun tuo oli ensimmäisen kerran sanonut, ehkä n. pari viikkoa sitten: "Isi, kiitos kun pidät minusta." Tuo hetki oli saanut talon isännän sydämessä tuntemaan isällistä ylpeyttä ja hän oli tiukasti halannut tytärtään. Steve oli kuitenkin tähän hetkeen asti uskonut, että tyttö olisi uskaltanut syödä vatsansa täyteen. Nyt kolmen lapsen isä, aikoi tästä eteenpäin aina varmistaa, ettei tytölle jäisi nälkä.
![[Image: 1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg]](https://i.pinimg.com/564x/1d/2d/f8/1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg)