Visits and friends

[Gabriel McKenzie]

Samuel viimeisteli keskiosan vierityksen kuunnellessaan Tomin ongelmaa. Nostettuaan sen paikalleen hän kääntyi kutsuakseen poikansa takaisin, mutta tenava oli jo juoksemassa heitä kohti pitkä oksa kummassakin kädessään heiluen. Poika näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Gabe, tiedätkö miksi Tom on surullinen?" mies kysyi hyvin tyyneen ja ystävälliseen sävyyn, aivan kuin ei olisi kuullut mitään, kädet yhä päättömän lumiukon päällä. Gabriel pysähtyi lumiukon vierelle ja katsahti ylös isäänsä ja sitten Steven sylissä yhä itkuisen oloista Tomia. Beckyn kitinä lisäsi pojan hämmennystä.
"Minä...En minä tehnyt mitään!" Gabriel sanoi tahattomasti ääntään hieman korottaen, katsoen aavistuksen hermostuneena takaisin Samueliin joka ensin kulmiaan kurtistettuaan kohotti niitä. Vekara vaikutti siltä kuin uskoisi puhuvansa totta.
"Oliko teillä ehkä jokin riita tuolla käsivarsia etsiessä?" Samuel ehdotti, tarkkaillen pojan reaktioita.
"Oh, joo," poika henkäisi, tajutessaan ettei Tom kai sitten ollutkaan lähtenyt vain murjottamaan johonkin. "Hän halusi lumiukolle tukan mutta minä haluan sille vain hatun. Minä sanoin vain että lumi on minun joten minä päätän."
Samuel nyökkäsi hyväksyvästi, tarina oli tarpeeksi samanlainen kuin Tomin eikä Gabriel edes käätänyt katsettaan muualle.

"Laitahan ne hetkeksi pois. Meidän pitää jutella," hän sanoi Gabrielin alkaessa etsiä käsivarrelle sopivaa korkeutta. Pojan pudottaessa oksat maahan, Samuel polvistui yhdelle polvelle lapsensa eteen, hieman kauemmas jotta he näkisivät toisensa ilman että kummankaan tarvitsisi rikkoa niskaansa sillä pojan päälaki ylsi näinkin vain hänen olkapäihinsä.
"Se oli hieman ilkeää, mutta en usko että tarkoitit olla," hän aloitti, ottaen pojan pikkuiset kädet hellästi mutta tukevasti omiinsa. Gabriel otti välittömästi katsekontaktin mikä vain vahvisti tätä uskoa. "Kyllä, tämä on meidän kotimme ja isi omistaa tämän maatilan ja kaiken mitä tänne on rakennettu, itse tuotu tai mitä täällä kasvaa. Pensaat ja puut ja niiden tuottamat lehdet ja herkut kuuluvat meille koska ne kasvavat aitojemme sisäpuolella. Lumi on kyllä luontoa myös ja sitä on paljon täällä meidän pihassamme, mutta se sataa taivaalta pilvistä. Minä en omista niitä, etkä varsinkaan sinä."
Oikeastaan, sitä kyllä omisti myös maatilansa ilma-alan mutta sen mainitseminen sekoittaisi pojan päätä turhaan. Ei hän silti omistanut pilviä jotka sattuivat ajelehtimaan sen läpi.
"Jos kukaan lumen omistaa niin Jumala. Hän antaa sitä tänne alas meidän kaikkien iloksi."

"Ohh...!" Gabriel totesi, vaikuttaen selkeästi nyt ymmärtäneen virheen ajattelussaan. "Mutta, sitten, lumiukko on meidän koska se on rakennettu meidän maalle," hän intti, "Ja minä en halua sille hiuksia."
"No, se onkin toinen juttu mistä haluan puhua," Samuel totesi, siirsi kätensä pojan kainaloiden alle ja nousi ylös.
"Tässä tapauksessa 'meidän' tarkoittaa sinun, Tomin, minun ja Mr. Corraynen koska me kaikki teemme sitä yhdessä," hän jatkoi, pidellen poikaa sylissään niin että he yhä näkivät toisensa, joskin molemmat katselivat parhaillaan keskeneräistä lumimiestä.  Samuel oli melko varma ettei kyse ollut ihan kokonaan omistusoikeuksien väärinymmärtämisestä. Tässä iässä itsekkyys kukoisti ja empatiaa täytyi yleensä kaivaa esiin, jos silloinkaan löytyisi.
"Ajatteles, mitä jos olisimme Tomin kotona ja hän sanoisi että et saa laittaa sille hattua koska hän ei halua. Vaikka sinä olet kovasti auttanut rakentamisessa. Silloin sinä olisit surullinen, etkö?" mies katsoi vekaraa joka tuijotti nyt alas kohti pienintä palloa josta tulisi pää.
"Mmmh," Gabriel ynähti, sävyn kuulostaen myöntävältä.
"Ja vielä yksi juttu, Gabe," isä totesi, kevyesti kääntäen pojan kasvot itseensä ja nostaen tämän leukaa etusormellaan. "Haluan sinun muistavan että jakaminen on välittämistä. Se on hieno tapa tehdä uusia ystäviä. Tämä Corraynejen vierailu on mainio tilaisuus opetella muistamaan."

Yksi huono puoli maalle muutossa olikin ollut ettei olisi enää niin paljon mahdollisuuksia leikkitreffeihin muiden ikätovereiden kanssa eikä puistoja joissa tavat muita perheitä. Toki Burnsistä löytyi useampi perhe jolla oli nuoria lapsia, mutta ihmisillä ei ollut aikaa samalla tavalla kuin kaupungissa. Gabrielilla ei ollut edes sisaruksia joka päivä harjoittamassa jakamista. Mutta sen he olivat katsoneet melko pieneksi miinukseksi, sellaiseksi joka varmasti ajan kanssa poistuisi eikä alunalkajaankaan olisi täysin mahdoton.
"Kyllä, isi," Gabriel vastasi lupausta myös äänessään. "Anteeksi, Tom," poika sanoi vilpittömän pahoillaan käännettyään katseensa, "Minä haen sen oksan," hän lisäsi pienen hymyn kera.
Samuel nosti poikaa hieman ylemmäs.
"Tuo on minun poika," Samuel totesi pehmeästi pojan korvaan, ylpeänä siitä ettei anteeksi pyytämistä tarvinnut edes nostaa esiin. Mies suukotti hellästi lapsensa päälakea ennen kuin laski pojan alas. Gabriel kirmasi välittömästi takaisin punatammien luo paikantamaan peikkohiuksia. Hän ei vieläkään oikein pitänyt niistä, mutta joskus ehkä Tom ei pitäisi hänen valitsemastaan hatusta mutta hän silti haluaisi laittaa sen.

"Mitenkäs nuo kädet?" Samuel tiedusteli muilta. "Laitetaanko se heiluttamaan ohikulkijoille?"