Visits and friends

[Gabriel McKenzie]

Hakiessaan tarjoiluja pöytään Samuel katsahti joukon nuorimmaisia. Vasta siinä hän huomasi että Gabrielin tyynyä ei ollut yhdessäkään tuoleista eikä varsinkaan siinä mihin hän oli pojan tupsauttanut. Takuulla päätynyt joihinkin leikkeihin lounaan jälkeen. No, tämä olisi lyhyt välipala. Näyttiväthän muksut hieman avuttomilta siinä vain olkapäät pöydänkannen yläpuolella mutta syöminen onnistuisi kyllä. Illalliseen mennessä hän kyllä aikoi kaivaa jostain esiin sopivan tyynyn korokkeeksi Gabrielille ja tarjota myös Tomille, koska se ateria saattaisi olla hankalampaa syötävää ja varmasti pidempi.

Elizabeth ilmestyi takaisin keittiöön saatuaan Charlien olohuoneeseen viihtymään puruluun kanssa ja otti kananmunakulhon. Hän laittoi kaksi kananmunaa pojalleen ja yhden itselleen ja aviomiehelleen, sitten kulhon kiertämään. Niitä oli keitetty niin monta että taatusti jäisi ainakin muutama jäljelle vielä aamuksikin. Heillä itsellään ei ollut vielä nälkä mutta he tahtoivat syödä seuraksi.
Samuel laittoi yhden pekonisiivun poikansa lautaelle.
Poika tuijotti sitä hetken epäröiden.
"...Enkö saisi kolme siivua ja yhden kananmunan?" Gabriel kysyi napittaen ylös isäänsä. Se tuntui enemmän toiveikkaalta ehdotukselta kuin valitukselta.
"Yksi siivu riittää sinun pikku kehollesi. Nämä eivät ole terveellistä välipalaa," mies totesi. Hän kuitenkin siirsi sen omalle lautaselleen ja laittoi Gabrielille sen tilalle huomattavasti isomman siivun. "Eikä sinun tarvitse syödä molempia kananmunia, minä voin syödä toisesta puolet tai kokonaan jos ei maistu," hän lisäsi istuessaan alas.
Samuel lisäsi omalle lautaselleen vielä kaksi keskikokoista siivua ja antoi sitten tarjoilulautasen kiertämään.
"Kuka haluaa sanoa ruokarukouksen?" hän tiedusteli alkaessaan kuoria yhtä Gabrielin kananmunaa oman lautasensa reunalle.
"Minä, minä!" Gabriel heilui tuolillaan innokkaasti, muistaen kuitenkin vihdoin sisätila-äänenvoimakkuuden, vain hieman korottaen ääntään.
"Hyvä poika. Annas mennä," Samuel totesi halkaistessaan kananmunan kahtia pojan lautaselle. Hän oli ehtinyt hieman pelätä että tenava alkaisi nurisemaan kun aterian aloitus vain venyi. Gabriel ei sitä muistanut, mutta heillä ei ollut aina ollut tapana sanoa kiitoksia ennen aamupalaa ja välipalaa vaan ainoastaan lounaalla ja illallisella, silloin tällöin yleistä kiitosta ruoasta muihin rukouksiinsa. Mutta heinäsirkkojen iskettyä ja jo toista kesää viipyessä he olivat muuttaneet tapaa, erityisen kiitollisina siitä miten siunattuja he olivat. Valtavat määrät kansaa kärsi nälänhätää jopa kaupungissa vähäisen saatavuuden ja korkeiden hintojen myötä, samalla kun heillä oli varaa maksaa ruoasta kirjaimellisesti mitä tahansa kauppiaat kehtasivat hintaa laittaa - ja näin heillä ei ollut vain joka päivä tarpeeksi ruokaa vaan myös valinnanvaraa mitä syödä. Gabriel oli toki liian nuori ymmärtämään moista, mutta poikaa he olivat vaatineet tavallistakin järkähtämättömämmin syömään lautasensa tyhjäksi.

Gabriel pohti hetken, mutta ei lopultakaan muistanut ulkoa kuin yhden--ensimmäisen mikä hänelle oli opetettu hyvänä tilanteisiin jossa on juuri tavannut seuralaisensa. Poika risti kätensä rinnalleen, sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa ylös.
"Herra, näistä ystävistä ja tästä ruoasta, me kiitämme sinua," hän sanoi koko sydämestään, koska herkkua lautasella. "Ja saisimmeko maailman isoimman pekonin jouluateriaksi? Amen."
Isä ja äiti naurahtivat sisäisesti, poika taisi luulla että pekoni oli kokonainen sika jonka voisi kypsentää uunissa jouluksi. No, jottei aivan täyttä pettymystä tulisi, ehkäpä joulupöydästä löytyisi muutama siivu tätäkin. Sitä täytyisi vain muistaa ostaa lisää lähempänä, nämä kun olivatt viimeiset ja jääkaappi ei pitänyt mitään tuoreena kovin pitkään.