Visits and friends

[Gabriel McKenzie]

Samuel vilkuili pikku taaperoa asettaessaan paistinpannua ja öljyä lämpenemään hellalle. Becky oli sydäntäsulattava tyttönen ja Zorakin vaikutti oikein mukavalta esiteiniltä. Kaikenkaikkiaan hän oli nyt erittäin iloinen että saisi viettää joulua lapsuudenystävänsä ja monenikäisten lasten kanssa. Laskiessaan vettä kattilaan hän merkitsi mieleensä että tuleviksi päiviksi pitäisi muistaa asettaa hellan nuppien eteen ritilä takaisin. No, jos hän unohtaisi, Elizabeth muistaisi varmasti. Äiti kun oli viettänyt paljon enemmän aikaa keittiössä ja heidän oman taaperonsa kanssa aikoinaan.

Mies jutteli ystävänsä kanssa tarkemmin kuulumisia, kokatessaan--jos näin yksinkertaista paistamista ja keittämistä nyt saattoi edes oikeaksi kokkaamiseksi kutsua mutta paljon mutkikkaampaa ruoanlaittoa Samuel ei onnistuneesti vetäisi. Tarvetta opetteluun kun ei ollut tähän mennessä noussut ei edes kotoa lähdön ja naimisiin menon välillä. Suurkaupungissa löysi ruokaa suhteellisen helposti - jos nyt ei aina ollut ollut varaa kaikkein terveellisimpään ateriaan.

Ruoanlaiton opetteluun ei ollut kannustanut sekään että useimmat keittiöt oli rakennettu naisten mukavuutta ajatellen, ja nimenomaan sille kuka siinä sattui ensimmäisenä kodinhengettärenä työskentelemään. Siinä missä hän oli epätavallisen pitkä jopa mieheksi. Tämän keittiön oli rakentanut mies itselleen joka ei ollut edes ajatellut ihanteellista käyttömukavuutta työtasojen korkeudessa. Niistä oli rakennettu turhan korkeat jopa Samuelin pituiselle miehelle. Hänelle ne olivat melko käyttökelpoiset silti, mutta hänen mielestään Elizabeth olisi hyötynyt paljon matalammista. Mutta Elizabeth oli inttänyt että tämä keittiö kelpaa hänelle ihan hyvin. Keittiöremontti olisi niin iso homma ja hankaloittaisi perheen elämää että Samuel oli päättänyt teettää sen vasta sitten jos vaimo joskus muuttaisi mielensä tai tulisi hyvä ajankohta niin isoon remonttiin.


Vähän yli neljä yläkerrasta kuului kiljaisu "PEKONIA!!!" ja samassa pienten jalkojen töminää ja Gabriel viiletti alas portaita niin lujaa kuin juoksematta pääsi ja tupsahti keittiöön isänsä viereen.
"Pekonia!! Pekonia!!" poika jatkoi hihkumista, sitten tarttui hellan viereisen työtason reunaan ja nousi varpailleen, muttei siltikään aivan nähnyt paistinpannun sisältöä.
"Tiedän, tiedän--se on paras ruoka ikinä," Samuel naurahti, "mutta silti muistapa sisätila äänenkäyttö. Ihan kohta on valmista."

Mies siirtyi jääkaapille ottamaan maitokannun pöytään.
"Kaikki jotka eivät pesseet käsiään ulkoa tultuaan, pyydän tekemään niin nyt ja käymään sitten pöytään. Ja jatkossa pesemään ne heti ulkoa tultuaan," hän kehotti ja asetti kannun ruokapöydän keskelle.
"Sinä myös, Bubsy," Samuel pörrötti poikansa hiuksia ja pyrki kiinnittämään huomion lempinimellä jota oli käytetty vauvasta asti ja josta tenava yhä piti, kun poika vain istahti pöydän ääreen himoitseva katse naulittuna paistinpannuun.
Tämä havahdutti Gabrielin mutta poika ei liikahtanut muutoin kuin tuijotti nyt ylös isäänsä.
"En minä ollut ulkona, "hän intti.
"Mutta väritit liiduilla ja olet varmasti mönkinyt lattialla," Samuel vastasi, "Menehän nyt, ei pekonit karkaa mihinkään."
Gabriel huokaisi mutta sen enempää vastaanväittämättä hän nousi ja tallusti keittiön päätyovesta kodinhoitohuoneeseen. Hänen äitinsä parhaillaan pesi omia käsiään, juuri palattuaan tallilta.

Poika veti pesualtaan alta jakkaran ja nousi sen päälle, tarttuen altaan reunaan molemmin käsin.
"Äiti, me syödään pekonia!" hän henkäisi onnellisena. Tavallisesti pekoni oli vain sunnuntai-aamun herkku. Joskus he söivät sitä näin erityisinä päivinäkin, mutta Gabriel ei muistanut yhtään sellaista.
"Niiin, haistan sen," nainen vastasi lämpöisesti. Herra Pekonirasva olisi valmiina pöytään vaikka vatsa ähkynä ja söisi taatusti kaikki siivut jos saisi mahdollisuuden.
"Valmis!" Gabriel ilmoitti, käytettyään käsiään kaksi sekuntia hanan alla ja hyppäsi alas, muttei ehtinyt sen pidemälle ennen kuin Elizabeth nosti hänet takaisin jakkaralle. Äiti ei sanonut mitään, katsoi vain alas poikaan merkitsevästi ja ojensi saippuapalaa.

Gabriel huokaisi hieman syvemmin, mutta otti saippuan, hieroi sitä kunnolla käsiinsä ja pudoti sitten altaaseen josta Elizabeth sen samantien kalasti ylös ja huuhteli.
"Sormien välit, kynsien alta ja kämmenten kupit myös. Pekoni ei karkaa mihinkään," hän muistutti, jääden vahtimaan että vekara hoito homman kuten kuului. Hän oli neljän vuoden aikana niin moneen kertaan joutunut siivoamaan yhtä jos toistakin kyseenalaista töhnää huonekaluista ja kaikkialta kun hän ei ollut vahtinut. Heidän lääkärinsä oli myös painottanut huolellisen pesun tärkeyttä mikroskooppisten bakteerien vuoksi kun he olivat kyselleet neuvoja adoptiovauvan hoitoon joka ei ilman äidinmaitoa voisi kehittää kunnollista vastustuskykyä.

He aloittivat aasinmaidolla joka lääkärin mukaan vastasi ravinteiltaan kaikkein eniten ihmisen maitoa, ja sitä sai helposti ostettua suurkaupungissa, ja lisänneet siihen kotona sokeria, kermaa ja vehnäjauhoja. Mutta hän oli pian sittenkin pystynyt antamaan myös äidinmaitoa. Valeraskauden oireiden hiipuessa hän yritti silti imettää adoptiolastaan ennen kuin antoi aasinmaitoa pullosta mikä oli pian johtanut maidontuotantoon. Gabriel oli siitä eteenpäin suosinut imetystä aasinmaidon sijaan, mutta äidinmaitoa ei silti ollut tarpeeksi joka päivä vaan aasinmaitoa ja pulloa tarvittiin lisäksi. Vanhemmat uskoivat niiden riittäneen sillä poika ei ollut vuosien aikana sairastellut liiemmin, mutta äiti ei silti aikonut riskeerata lepsulla käsihygienialla. Kynsien alta hän ei kuitenkaan tällä kertaa vaatinut pestä, poika kun ei nyt ollut möyrinyt missään ulkona. Talvisinkaan ei voinut luottaa lapasiin koska jotenkin ne vaan kummasti tuppasivat välillä putoilemaan viikarin käsistä...

"Hyvä poika," Elizabeth kiitti, silittäen Gabrielin kutreja kun poika eteni huuhteluvaiheeseen. Gabe malttoi kuivata käsipyyhkeeseen vielä suhteellisen huolella mutta sitten kärsivällisyys hiipui nollaan. Äiti ja poika antoivat tilaa vieraille.

Elizabeth suuntasi eteiseen ja ulkoovelle jonka takana Charlie haukkui ja ulisi - taatusti hehkuttaen paistinpannulta leijuvia tuoksuja. Samuel pyöräytti silmiään kaataessaan kuumaa vettä pois kattilasta.
"Laita hänet olohuoneeseen," hän kehotti. Tänään pöydässä olisi ainakin kaksi jotka saattaisivat sortua salaa syöttämään koiralle pekonia mikä ei yksinkertaisesti sopisi.
"Laitan," Elizabeth vahvisti avatessaan oven ja nappasi välittömästi kiinni koiran kaulapannasta. Tarkistettuaan ettei tassuissa näkynyt lehmänlantaa tai muuta vastaavaa nainen talutti koiran suoraan kylpyhuoneeseen. Hän komensi istumaan ja pysymään paikallaan, yllättyen että turre totteli jopa häntä pekonin tuoksuista huolimatta. Hän otti pyyhepatterilta Charlien ikioman pyyhkeen - hän oli kirjaillut siihen Charlien nimen ja muutaman tassunjäljen - ja alkoi kuivaamaan lunta pois punaisesta turkista.

Vanhempiensa huomion ollessa lemmikin mekastuksessa ja haluissa, Gabriel oli hiipinyt hellaa kohti kieli poskella. Isä oli hyvin, hyvin pitkä ja poika vähäisine vuosineen tosi pätkä - päälaki ylsi vain miehen lantiolle eikä lähellekään napaa joten sitä onnistui joskus tällaisissa tilanteissa seilaamaan helposti tutkan alta kun kulki tarpeeksi läheltä.
Kaadettuaan kananmunat kulhoon kylmään veteen Samuel katsahti paistinpannulle olisiko jo aika ottaa se pois liedeltä. Miehen silmät laajenivat kun hän näki enemmän mitä oli odottanut, jotain mikä ei kuulunut sinne päinkään.
Pikkuinen käsi valmistautui nappaamaan pannulta siivun Jumalten ruokaa, jos käden omistajalta kysyttäisiin. Joka myös seisoi taas varpaillaan yrityksessä nähdä herkut, mutta ei ollut mystisesti kasvanut paria senttiä parin viime minuutin aikana. Joten sokkona siinä yritti löytää hekun pannulta. Hieman tukea ottava toinen käsi oli tarttunut turhan läheltä toista yhä kuumaa liesilevyä.

"Ei!" isä komensi erittäin ankaraan sävyyn, ja korottaen ääntään enemmän kuin oli aikonut. Huolimatta siitä että hän oli tarttunut vekaran käsivarresta joa murtosekunin ennen kuin sanoi mitään, ja kiskaissut kauemmas hellasta, hänen mielessään kaikki pahin oli jo tapahtunut. Palovammat sormissa, pelästynyt lapsi, paistinpannu kiehuvine rasvoineen ja pekonisiivuinen sotkuna lattialla, palovammoja jaloissa kiitos sukkien läpi polttaneen rasvan. Unohtamatta mahdollisia haavoja jos pannu osui jalkoihin täydellisen ikävästi. Mutta se kesti vain sekunin kunnes mies rekisteröi että oli ehtinyt väliin ajoissa.

Gabriel hätkähti ja putosi raskaasti alas ahneista haavekuvistaan eikä ehtinyt edes katsoa ylös kun Samuel oli jo kiepauttanut hänet vauhdilla ympäri ja tarttunut toiseen käsivarteen. Seuraavassa sekunissa Gabriel parkaisi tuntiessaan isänsä kämmenen kunnon läimäisyn pyllyllään. Samuel koppasi pojan helposti käsivartensa alle ja suuntasi ruokailutilaan.
"Tuo, oli vaarallista. Ja samat säännöt pätevät myös vieraiden aikaan kuin muulloinkin. Tiedät, että ruokaa ei oteta ennen kuin kaikki ovat pöydässä. Ja tiedät, ettet saa mennä sorkkimaan mitään hellalla kun se on päällä," hän nuhteli ja veti sitten pari kertaa syvään henkeä. Hän halusi tästä mukavan, rauhallisen aterian. Joten hän veti keittiöön päin katsovan tuolin pöydän alta ja pudotti pojan siihen, tosin vain muutaman sentin korkeudelta.
Toki tulisi aika kun tenava saisi luvan ja velvollisuuden ottaa itse ruokaa hellalta, mutta ei todellakaan ainakaan niin kauan kun ei yltänyt edes työtasoille saati tiennyt millainen annos olisi tarpeeksi ja viitsinyt pysähtyä miettimään miten hellan ääressä toimitaan turvallisesti.

"Istu," hän komensi rauhallisempaan mutta yhä ankaraan sävyyn ja työnsi tuolia lähemmäs pöytää. Mies kumartui alemmas ja nosti lapsensa leukaa etusormellaan, ottaen katsekontaktin jota poika ei halutessaankaan voinut rikkoa sillä kummankin tunteet lukitsivat sen.
"Nouse tästä tuolista ja saat vain kananmunia. Lisää tuollaisia temppuja ja jatkamme siitä mihin äsken jäimme. Onko selvä?"

"Kyllä, isi," Gabriel vastasi jokseenkin heikolla äänellä, mutta täysin vilpittömään ja ymmärtävään sävyyn. Pojan sisällä myllersi säikähdys äkkinäisestä tilanteen käännöksestä ja lievä nolostuminen siitä miten se oli muuttunut. Niin paljon kuin hän rakastikin pekonia, ei sen saaminen ensimmäisenä ollut tämän arvoista. Niiden lomassa huokui myös helpotus sillä ohikiitävän hetken hän ehti luulla että hän itse ei olisi se joka tähän tuoliin istuisi, että hän löytäisi itsensä aivan eri asennosta isin sylistä. Pistely ja epämukavuus pepussa jo hyvää vauhtia hiipui eikä hän missään nimessä halunnut sen muuttuvan.

Samuelilla ei ollut aavistustakaan poikansa ajatuksista sillä se ei ollut hänellä itsellään käynyt mielessäkään. Hän oli antanut piiskaa julkisella paikalla ja ei välittänyt siitä ketä oli talossa kuulemassa kaiken, mutta hän ei koskaan aikonut antaa varsinaista selkäsaunaa ihmisten katsellessa. Itse sen lapsena kokeneena hän oli vannonut ettei tekisi samaa omille lapsilleen. Hän uskoi hieman nolostumisen sattavan olla ihan hyväksi luonteenrakentajaksi nuorille sieluille, mutta suoranainen nöyryytys tuolla tavoin ei. Samuel oli myös pyrkinyt tekemään pojalle selväksi että jos hän koskaan kuulisi tämän pilkkaavan muita joiden on nähnyt tai kuullut saavan piiskaa, hän saisi itsekin ja kunnolla. Hän uskoi pojan olevan tarpeeksi vanha ymmärtämään että kiusaaminen oli väärin vaikka oma empariakyky ei olisikaan vielä kehittynyt.

"Hyvä. Ei mene enää kauan. " mies totesi, silmissään yhä vakava mutta lempeämpi katse. Hän silitti pikaisesti lapsensa poskea ja siirtyi takaisin hellan ääreen, sammuttamaan levyn. Hän jätti pekonit pannulle ja pannun levylle, pysyisivätpähän lämpöisinä kunnes kaikki olivat valmiita pöydässä.
Gabrielin kurkkua kuivasi kummasti. Poika hypisteli lasiaan ja tuijotti maitokannua.
"Isi, saisinko mehua maidon sijaan?" hän kysyi, selkeästi vahvemmalla ja itsevarmemmalla äänellä. Selvää oli. Jos sitä vain istuisi tässä, kaikki menisi hyvin.
"Kyllä, kulta, se sopii," Samuel vastasi jo päällisin puolin täysin rauhoittuneena ja haki mehukannunkin jääkaapista.
Kaataessaan mehua pikkuisensa lasiin Samuel mietti olikohan käsitellyt ongelman turhan vahvasti. No, poika vaikutti toipuvan nopeasti ja muistaisipahan ainakin paremmin ensi kerralla kun joskus toivottomalta tuntuva kärsivällisyyden puute alkaisi taas nostaa päätään mahdollisesti paljon vaarallisemmassa tilanteessa