Whispering at the campfire

[Rebecca 'Stuart' Wrightreed]

Stuart katsoi pojan huolestuneita vanhempia, jossain määrin hän oli helpottunut, että nämä tulivat paikalle. He olivat ihan samanlailla huolehtivaisia kuin mummi oli ollut ja ukkikin pitkään, mutta nyt ukki osasi jo olla rauhassa hänen menemisistään. Kun pojan äiti alkoi antaa vuolasta kiitosvirtaa, Stuart punastui. "Mä vain satuin olemaan oikeessa paikassa oikeaan aikaan. Ehkä Jumala pisti mut just oikeeseen kohtaan", tyttö sanoi ja huitaisi kättään hieman hämmentyneenä. Kyllähän hän Jumalaan uskoi, väkisinkin. 
"Luulen että moni muukin olis auttanut, pikkusta eksynyttä", Stuart sanoi, vaikka hän mietti väkisin, että varmaan oli niitäkin jotka olisivat vain jättäneet pojan yksin tai jopa hätistäneet kauemmas metsikköön.
Kun mies sanoi hänen ehdotukselleen, jäädä leiriin, että he ehtisivät omaansa ennen pahempaa sadetta, tyttö vaan kohautti olkiaan ja sanoi: "Okei. Ihan miten vaan parhaaks näätte." 
Seuraavaan kysymyksen saatuaan, hän vaikeni toviksi: "En minä keksi mitään. Ja joo Burnsista löytää, Josef Whaleyn tilalta." Tyttö sanoi hymyillen vinosti. "Mulla on ruokaa, osaan puolustautua ja varmaan ylihuomenna jo palaan kotiin ukin luo", Stuart kertoi miehelle ja hymyili. Samassa hänen hevosensa Barbel alkoi hirnua hyvin hermostuneena ja levottomana. Eikä tuo ilmat yleensä vaikuttaneet sen luonteeseen, myös Sally alkoi murista ihan syvältä kurkustaan ja Stuart valpastui ja otti aseensa  käteensä ja riensi hevostaan tarkistamaan. "Hei tyttö, mikä on? Ei hätää, olen tässä", tyttö rauhoitteli ja yritti katsoa, mikä tuon levottomuuden aiheutti.