Whispering at the campfire

[Gabriel McKenzie]

Kymmenen minuuttia myöhemmin poika oli puoliunessa, kääntyillen levottomana Stuartin vuoteella. Väsymys oli raskas, mutta häntä huoletti aamu ja mitä isä ja äiti sanoisivat. Hieman yli puolen kilometrin päässä Samuel ja Elizabeth olivat juuri heränneet levottomasta unesta johtuen siitä ettei heidän välissään ollut yli puoleen tuntiin ollut ketään. Pariskunta huuteli pojan ja koiran nimiä, kulkiessaan joen suuntaan mihin he pelkäsivät pojan lähteneen. Tosin lopultakaan se ei olisi yhtään pahempi vaihtoehto kuin mikään muukaan suunta. Kojootit ja sudet olivat taatusti aina nälkäisiä näinä aikoina, kun niiden saaliseläimetkin jäivät laihoiksi. Lohtu oli toki että poika ei ollut ulkona yksin, Charlie puolustaisi laumansa jäsentä varmasti ja todennäköisimmin pärjäisikin vaikka  ei lihaksikkainta rotua ollutkaan. Paitsi tietysti jos kaksikko kohtaisi kokonaisen susilauman.
He yrittivät pitää kauhukuvat mieliensä takana, ja keskittyä ajattelemaan parasta mahdollista loppua. Elizabeth asteli polulla öljylyhty kädessään, Samuel vaimonsa vierellä ladattu haulikko valmiina käytettäväksi.
"Gabriel!" äiti huusi pimeyteen, taistellen pelkoa vastaan jotta äänensä kuuluisi paremmin. 
"Charlie!" isä huusi välittömästi perään, samalla tavoitteella. Mies kutsui välillä myös poikaansa, mutta enimmäkseen koiraa jonka tiesi vastaavan parhaiten hänen kutsuunsa. Joen virtaus, tuulen suunta, ja yöeläinten liikehdintä yhdistettynä tiheään kasvaviin runsaslehtisiin puihin hukutti huudot tehokkaasti mistä syystä hän oli enemmän toiveikas koiran löytymiseen ensin. 

Charlie, joka oli jäänyt leikkimään Sallyn kanssa unohti tyttönsä kokonaan. Sen luppakorvat kohosivat ja se käänsi huomionsa suuntaan josta paikansi tutun äänen joka tavoitti selkeänä vain sen. Koira urahti innokkaana ja syöksyi polkua pitkin pois kutsun kuuluessa uudestaan. Jostain hyvin syvältä pimeydestä kuului ulvontaa. Gabriel oli vaipunut jo unen ja valveen rajalle eikä rekisteröinyt enää mitään.

"Se on vain kojootti," Samuel vakuutti vaikka kumpikin kyllä erotti kojootin ja suden toisistaan. Tuntui vain vähän paremmalta kun sen totesi ääneen. "Charlie voittaa varmasti kojootin," Elizabeth lisäsi. Toteamukset eivät rauhoittaneet heidän mieltään juuri lainkaan, koska toisin kuin kojootit sudet metsästivät laumassa. Ja millä tahansa eläimellä saattoi olla rabies. Ajatus nostatti niskakarvoja enemmän kuin edes susilauman yhteinen ulvonta olisi, ja painajaisvisiot alkoivat nousta pintaan. Rabies muistutti vedestä ja vesi joesta joka oli omalla tavallaan yhtä vaarallinen kuin villieläimet.
"GABRIEL! CHARLIE!" he alkoivat kumpikin huudella molempia yhtäaikaa. He olivat jo muutama hetki aiemmin, todettuaan ettei poika ollut leirissä, lähettäneet sydänten pohjasta rukoukset Herralle että Hän pitäisi pikkuisen turvassa, ja koiran myös. Nyt he toistivat sen kumpikin mielessään, kuunnellen metsää. Tummia pilviä ei vielä näkynyt, mutta kostea tuuli voimistui, ja tuoksui tulevalta sateelta.

Charlie oli terve ja melko nuori linjakkaan kehonrakenteen omaava metsästyskoira, joten se taittoi kuutisen sataa metriä metsämaastoa vain minuutissa, vaikkei juossut täyttä vauhtia koska ei jahdannut mitään vaan tihkui intoa tervehtiä isäntää ja emäntää. Se haukahti jo pari kertaa pontevasti ennen kuin syöksähti esiin puiden välistä ja juoksi häntä heiluen tohkeissaan pariskunnan ympärillä.
"Charlie! Charlie, kamu, rauhoitu. Istu, istu!" Samuel komensi helpottuneena. Mies laski aseensa maahan viereensä ja kyykistyi istuvan koiran eteen varmistamaan ensisilmäyksellä tekemänsä havainnon.
"Minkäänlaisia haavoja ei näy eikä tunnu," hän sanoi, ja Elizabeth uskalsi vasta silloin antaa helpotuksen pyyhkäistä ylitseen. Ainakaan kaksikko ei ilmeisesti ollut kohdannut villieläimiä. Ja Charlie vaikutti niin iloiselta että oli todennäköistä ettei Gabrielillakaan ollut suurta akuuttia hätää.Paitsi että nyt poika oli ilman koiran suojaa.

"Charlie, missä Gabe? Etsi Gabe," Elizabeth yritti, uskoen että vaikka tämä ei ollut opetettu komento, koira tunnistaisi nimen ja yhdistäisi sen poikaan kun se tuli hänen tai Samuelin suusta. Mies otti housujensa taskusta Gabrielin punaisen bandanan ja tarjosi sitä koiralle nuuhkittavaksi, merkiksi että he halusivat myös pojan luokseen. "Missä Gabe?" Elizabeth hoki ahdistuneena ja toiveikkaana. Hännänpää heilahdellen koira nuuhkutti huivia ja muisteli jäljitysleikkejä, sitten ymmärtäen että nyt pitäisi jäljittää paikalta puuttuva perheenjäsen. Charlie löysi heti polulta edellispäivän kalastusretken jäljen ja lähti johtamaan jokea kohti oman leirin sijaan sillä tuulenvire kantoi tuoreempaa tuoksua sieltä mihin se kyllä muisti pojan juuri jättäneensä. Pari minuuttia myöhemmin kolmikko saapui paikalle jossa he olivat eilen kalastaneet, ja Charlie nosti kuononsa ilmaan.
"Joki...!" Elizabeth henkäisi hätääntyen. Vesi näyttikin niin mustalta yön pimeydessä, etenkin kun sadepilviä alkoi kerääntyä kuun eteen.
"Ellie, ei," Samuel keskeytti lempeän tiukasti, vaikka oma sydämensäkin löi nyt tiheämpää tahtia, ja hän otti naisen käden omaansa. "Hän ei ole tuolla. Charlie rakastaa häntäkin, eikä olisi noin rentona jos..." mies ei silti halunnut edes sanoa sitä ääneen. He alkoivat harkita mahdollisuutta että lapsi oli eksynyt. Se ei toki poistanut jokeen putoamisen mahdollisuutta, etenkin pimeässä ja todennäköisimmin pelokkaana liikkuessa. 

Gabrielin ominaistuoksu löytyi vahvana tuulesta nyt kun he olivat vain parin sadan metrin päässä Stuartin ja Sallyn leiristä, vaikka poika olikin maannut teltassa jo vartin verran. Charlie kääntyi seuraamaan jokea ylävirtaan, puiden lomassa. Pian pariskunta haistoi tuoren kaninlihan ja näkivät leirin, sillä hetkellä muistaen että täällä retkeili myös joku teinityttö jonka mielenterveys oli kyseenalainen. Kuitenkin niin heikoin perustein, ettei se kaiken muun rinnalla liiemmin huolettanut. Tuo ajatus työntyi välittömästi syrjään ja sen paikan otti toivo siitä että tyttö olisi ehkä ainakin nähnyt jotain ellei poika jopa löytänyt tänne.