I'm just wondering

[Gabriel McKenzie]

”Tosi kaukaa, matka kesti monta tuntia!” poika vastasi, ajattelematta että rauhallisesti asteleva hevosen vetämä vankkuriajelu eteni melko lailla samaa vauhtia kuin keskivertoihminen käveli eikä matka siksi välttämättä ollut luokiteltavissa tosi kaukaiseksi. Vaikka, olisi hän saattanut olla sitä mieltä kilometrimäärästäkin jos olisi sen tiennyt. ”Kaupungillani on hassu nimi, Burns. Mutta ensin asuin New York Citystä!” hän ilmoitti ylpeänä. Vaikka maalaiselämä oli ihan mukavaa eikä hän paljoa New York-vuosistaan muistanut, hänestä oli silti mahtavaa voida sanoa syntyneensä ja eläneensä suurkaupungissa. Yleensä hän innostui sepittämään siitä melkoisia tarinoita, joissa oli enemmän fiktiota kuin totuuden murenia mutta se ei vauhtia haitannut. Harva täällä maaseudulla ainakaan lapsista tiesi millaista siellä oikeasti oli. Nytkin, aikuisten jutustellessa kaupan puolella, hän puhkesi sepittämään jännittävää tarinaa siitä miten hän ja Charlie olivat auttaneet poliisia nappaamaan vaarallisen hevosvarkaan. Charlie nuuhki vimmatusti Tomin taskuja ja käsiä, keksi mielessään, mutta lopulta luovutti ja siirtyi jäljittämään mielenkiintoisimpia hajuja maastossa.

”Pakkaathan sen niin tukevasti ettei iso koira tai pikkupoika onnistu ihan herkästi lyttäämään sitä. Meillä on pitkä matka kotiin,” Elizabeth pyysi, rouva Olesonin alkaessa paketoida hattua laatikkoon.
Pian hekin ilmestyivät puodista pihalle.
”Ethän mainitse huuliharppua pojallemme, sen on tarkoitus olla yllätys kotimatkalle,” Elizabeth varmisti Stevelle siltä varalta että mies oli sen huomannut ja musiikki sattuisi puheenaiheeksi jossain vaiheessa.
Samaan aikaan Samuel katseli ympäristöä, puuttuvia perheenjäseniään kaivaten.
”Täällä, isi!” poika huudahti ennen kuin mies ehti kuuluttaa hänen peräänsä. Vekara juoksi isänsä luo ja osoitti kauempana nurmella kierivää koiraa.
”Charlie raahasi minut tuonne asti vaivaisen keksin takia,” poika selitti ennen kuin Samuel ehti nostaa esiin näköpiirissä pysymisen. Vaikka eipä postirakennus kovin kaukana ollut. Sille vaan ei nähnyt suoraan Olesonien puodin edustalta.
”Vai niin,” mies hymähti huvittuneena mielikuvalle, katsahtaen Tomiin. Mahtoi koira olla täpinöissään, sen lempiasioihin kuului muun muassa lapset ja keksit. Viimeksi mainituista se tosin ei päässyt kovin usein nauttimaan, ne kun olivat eläimille vieläkin epäterveellisempiä kuin ihmisille.
”No nyt on aika lähteä eteenpäin,’ mies totesi tyynesti, ja ohjasi tenavan kohti Steven vankkureita.

”Tässä on äidin ja minun vanha ystävä, Steve Correyne ja hänen tyttärensä Zora ja Becky,” hän esitteli. Pojan utelias katse viipyi erityisen pitkään vanhemmassa tytössä, hän kun ei muistanut koskaan nähneensä oikeassa elämässä ketään kaksiväristä ihmistä.
”Ja tässä poikamme Gabriel,” mies jatkoi.
”Heippa!” Gabriel tervehti iloisesti tyttöjä, toki lähinnä vanhempaa jonka oletti Zoraksi, se kun oli sopivan erikoinen nimi.
”Miksi hän on...? Te kaikki muut olette kokonaan valkoisia,” poika uteli, muotoillen sanansa niin kohteliaasti kuin osasi, silti hieman arkailevaan sävyyn, kääntäessään katseensa ylös Steveen. Tenava tiesi että maailmassa oli ihmisiä monin ihonvärein ja että se oli omalla tavallaan rikkautta, mutta siihen hänen ymmärryksensä käsitteestä loppuikin. Geenit ja adoptioasiat olivat vielä turhan monimutkaisia hänen ikäiselleen, hänen vanhempansa olivat päättäneet, ja aikoneet opettaa aiheesta enemmän myöhemmin.