26-09-2016, 04:58 PM
Tom oli todella innoissan, kun selvisi pojan olevan saman ikäinen kuin hän. "Mistä kaukaa sinä olet?" Tom jatkoi uteluaan.
"En ole osannut lähteä täältä mihinkään. Oma koti kullan kallis", Steve sanoi leveästi hymyillen ja laski toisen kätensä Zoran harteille. Tyttö nosti luottavan katseen miehen silmiin ja hymyili hieman, saaden myös lempeän hymyn. Kun ystävät ottivat kyläkutsun vastaan, Steve hymyili leveämmin ja kertoi vielä joitain asioita, mitä tarvittaisiin kotona.
Hän piti yhä kuopustaan sylissään ja vastasi Elizabethille: "On, tämä on Becky ja on minulla 4-vuotias poika. Hän jäi, jonkun pojan kanssa ulos lörpöttelemään ja tutustumaan." Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi: "Zora on tullut luokseni helmikuussa ja on ihan yhtä lailla oma kuin muutkin." Stevenin sanat saivat Zoran hymyilemään leveästi, sillä tuon sanat merkitsivät hänelle niin paljon.
Steve huomasi rouva Olesonin pohtivan namuja ja sanoi sitten: "Ei makeisia meille." Mies ojensi nuorimmaisensa Zoran syliin, joka piti tyttöä varovasti sylissään. Steve hoiti maksupuolen ja lähti kantamaan ostoksia kärryyn, Zoran seuratessa perässä, pikku Becky sylissään. "Ei sinun tarvitse heitä pelätä, he ovat todella mukavia ja ystävällisiä", Steve sanoi Zoralle ja sipaisi kädellään tuon poskea. Tyttö vain nyökkäsi ja hymyili hieman, katsoen isää silmiin. "Vaikka minä olen vain mustalaisrotta", tyttö sanoi hiljaa ja sai Stevenin polvistumaan tuon eteen ja vetävän tytön lähemmäs. "Älä sano noin. Sinä olet hyvä ja kiltti lapsi. Ihan tavallinen ihminen, niinkuin me kaikki muutkin. Sinun elämäsi on yhtä arvokasta kuin muidenkin", Steve sanoi ja halasi tytärtä lempeästi ja kuiskasi: "Älä koskaan sitä unohda." Zora oli hiljaa pitkään ja kuiskasi särisevällä äänellä lopulta: "En unohda, isi."
"En ole osannut lähteä täältä mihinkään. Oma koti kullan kallis", Steve sanoi leveästi hymyillen ja laski toisen kätensä Zoran harteille. Tyttö nosti luottavan katseen miehen silmiin ja hymyili hieman, saaden myös lempeän hymyn. Kun ystävät ottivat kyläkutsun vastaan, Steve hymyili leveämmin ja kertoi vielä joitain asioita, mitä tarvittaisiin kotona.
Hän piti yhä kuopustaan sylissään ja vastasi Elizabethille: "On, tämä on Becky ja on minulla 4-vuotias poika. Hän jäi, jonkun pojan kanssa ulos lörpöttelemään ja tutustumaan." Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi: "Zora on tullut luokseni helmikuussa ja on ihan yhtä lailla oma kuin muutkin." Stevenin sanat saivat Zoran hymyilemään leveästi, sillä tuon sanat merkitsivät hänelle niin paljon.
Steve huomasi rouva Olesonin pohtivan namuja ja sanoi sitten: "Ei makeisia meille." Mies ojensi nuorimmaisensa Zoran syliin, joka piti tyttöä varovasti sylissään. Steve hoiti maksupuolen ja lähti kantamaan ostoksia kärryyn, Zoran seuratessa perässä, pikku Becky sylissään. "Ei sinun tarvitse heitä pelätä, he ovat todella mukavia ja ystävällisiä", Steve sanoi Zoralle ja sipaisi kädellään tuon poskea. Tyttö vain nyökkäsi ja hymyili hieman, katsoen isää silmiin. "Vaikka minä olen vain mustalaisrotta", tyttö sanoi hiljaa ja sai Stevenin polvistumaan tuon eteen ja vetävän tytön lähemmäs. "Älä sano noin. Sinä olet hyvä ja kiltti lapsi. Ihan tavallinen ihminen, niinkuin me kaikki muutkin. Sinun elämäsi on yhtä arvokasta kuin muidenkin", Steve sanoi ja halasi tytärtä lempeästi ja kuiskasi: "Älä koskaan sitä unohda." Zora oli hiljaa pitkään ja kuiskasi särisevällä äänellä lopulta: "En unohda, isi."
![[Image: 1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg]](https://i.pinimg.com/564x/1d/2d/f8/1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg)