29-02-2020, 10:14 PM
Tom itki vieläkin, vaikka Charlie lohduttikin häntä. Kun Elizabeth tuli sisälle ja lähestyi lohduttavasti, poika katsoi naista. "No kun minä taisin olla tuhma", Tom myönsi. "Minä halusin vain leikkiä koiran kanssa ja olisin lähtenyt sen kanssa tuohon oven toiselle puolelle, leikkimään, mutta Zora kielsi. Mutta minä niin halusin vain leikkiä", poika nyyhki, kyynelten valuessa poskille. "Minä kyllä sanoin tuhmasti, mutta niin sanoi siskokin", Thomas sanoi surkeana ja pyyhki nenäänsä paidan hihaan. "En minä ole rääpäle", poika vielä niiskautti viimeiset puolustukset.
Steve katsoi ystäväänsä, palattuaan takaisin, hieman apeana ja sanoi: "Melkein joka päivä heillä on kinaa ja pari kertaa Zora on lähtenyt ulos, mutta ei koskaan sunnuntaina." Mies kuitenkin jatkoi askareitaan, mutta ei kuitenkaan kyennyt keskittymään työhön, vaan totesi, käyvänsä vielä katselemassa, josko tyttöä näkyisi. Hän asteli verkkaisesti pihan yli sinne suuntaan, minne tyttö oli juossut. "Armollinen Jumala, voisitko pitää hänet turvassa ja antaa minun löytää hänet", mies rukoili, astellessaan eteenpäin. Hän joutui kävelemään n. 200 metriä mökiltä, ennen kuin kuuli Zoran nyyhkytystä ja kummallista pauketta. Hän lisäsi vauhtia ja joutui poikkeamaan pienen metsän puolelle, saaden tytön lopulta näkökenttäänsä.
Tyttö hakkasi turhautuneena puukalikkaa, kaatunutta puunrunkoa vasten, käyttäen jokaisen lihaksensa kaikkia voimiaan, niin kovasti häntä harmitti. Mies näki, että tyttö oli paljon tuohtuneempi kuin yleensä. "Zora-kultaseni?" Steve sanoi lempeällä äänellä. Zoran pää kääntyi kuin vieteri, miestä kohden ja käsi nousi. "Mene pois. Mene pois!" Zora huusi vihaisella ja hyvin itkuisella äänellä. Tyttöparan olo oli ristiriitainen, samalla hän halusi olla yksin, mutta samalla painautua jonkun syliin, tuskaisena. Stewart tunsi olonsa hieman avuttomaksi, tämän murrosikäisen kanssa, mutta rakasti tätä tasan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaankin. Mies asteli rauhallisesti lähemmäs tyttöä, kyykistyen parin metrin päähän tästä. "Mitä kotona tapahtui?" hän kysyi lempeästi. "Kysy siltä rääpäleeltä?" Zora mutisi vihaisena, saaden Steven kulmat kohoamaan: "Rääpäleeltä?" "Tomilta", tyttö tarkensi. "No, hän ei ole tässä, mutta sinä olet, joten jos sinä kertoisit", Steve sanoi rauhoittavasti ja nousi, astellen istumaan kaatuneen rungon päälle ja avasi kutsuvasti tälle syliä. Zora katsoi miestä ja hengitys muuttui hieman ja Steve ymmärsi, että nyt tytön sisällä käytiin taistelua, siitä tullako syliin vaiko ei. "Tähän syliin olet aina tervetullut", hän sanoi rakastavalla äänellä ja pian kalikka tippui tytön kädestä ja tämä juoksi kasvatti-isänsä syliin ja painautui itkemään, tämän olkaa vasten.
Mitään tyttö ei kertonut, mutta itki itkunsa kuitenkin. Kun Steve teki lähtöä ja ehdotti sitä tytölle, tämä vain pudisti päätään ja sanoi uhmakkaasti, ettei tulisi. Stewart, ei halunnut painostaa häntä, mutta ei toisaalta halunnut jättääkään. "Minä tulen kun tulen", tyttö sanoi, luvaten näin palata vielä kotiin, mutta hän ei vielä ollut valmis. "Hyvä on", mies sanoi ja lähti sitten kotia kohti.
Steve katsoi ystäväänsä, palattuaan takaisin, hieman apeana ja sanoi: "Melkein joka päivä heillä on kinaa ja pari kertaa Zora on lähtenyt ulos, mutta ei koskaan sunnuntaina." Mies kuitenkin jatkoi askareitaan, mutta ei kuitenkaan kyennyt keskittymään työhön, vaan totesi, käyvänsä vielä katselemassa, josko tyttöä näkyisi. Hän asteli verkkaisesti pihan yli sinne suuntaan, minne tyttö oli juossut. "Armollinen Jumala, voisitko pitää hänet turvassa ja antaa minun löytää hänet", mies rukoili, astellessaan eteenpäin. Hän joutui kävelemään n. 200 metriä mökiltä, ennen kuin kuuli Zoran nyyhkytystä ja kummallista pauketta. Hän lisäsi vauhtia ja joutui poikkeamaan pienen metsän puolelle, saaden tytön lopulta näkökenttäänsä.
Tyttö hakkasi turhautuneena puukalikkaa, kaatunutta puunrunkoa vasten, käyttäen jokaisen lihaksensa kaikkia voimiaan, niin kovasti häntä harmitti. Mies näki, että tyttö oli paljon tuohtuneempi kuin yleensä. "Zora-kultaseni?" Steve sanoi lempeällä äänellä. Zoran pää kääntyi kuin vieteri, miestä kohden ja käsi nousi. "Mene pois. Mene pois!" Zora huusi vihaisella ja hyvin itkuisella äänellä. Tyttöparan olo oli ristiriitainen, samalla hän halusi olla yksin, mutta samalla painautua jonkun syliin, tuskaisena. Stewart tunsi olonsa hieman avuttomaksi, tämän murrosikäisen kanssa, mutta rakasti tätä tasan yhtä paljon kuin biologisia lapsiaankin. Mies asteli rauhallisesti lähemmäs tyttöä, kyykistyen parin metrin päähän tästä. "Mitä kotona tapahtui?" hän kysyi lempeästi. "Kysy siltä rääpäleeltä?" Zora mutisi vihaisena, saaden Steven kulmat kohoamaan: "Rääpäleeltä?" "Tomilta", tyttö tarkensi. "No, hän ei ole tässä, mutta sinä olet, joten jos sinä kertoisit", Steve sanoi rauhoittavasti ja nousi, astellen istumaan kaatuneen rungon päälle ja avasi kutsuvasti tälle syliä. Zora katsoi miestä ja hengitys muuttui hieman ja Steve ymmärsi, että nyt tytön sisällä käytiin taistelua, siitä tullako syliin vaiko ei. "Tähän syliin olet aina tervetullut", hän sanoi rakastavalla äänellä ja pian kalikka tippui tytön kädestä ja tämä juoksi kasvatti-isänsä syliin ja painautui itkemään, tämän olkaa vasten.
Mitään tyttö ei kertonut, mutta itki itkunsa kuitenkin. Kun Steve teki lähtöä ja ehdotti sitä tytölle, tämä vain pudisti päätään ja sanoi uhmakkaasti, ettei tulisi. Stewart, ei halunnut painostaa häntä, mutta ei toisaalta halunnut jättääkään. "Minä tulen kun tulen", tyttö sanoi, luvaten näin palata vielä kotiin, mutta hän ei vielä ollut valmis. "Hyvä on", mies sanoi ja lähti sitten kotia kohti.
![[Image: 1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg]](https://i.pinimg.com/564x/1d/2d/f8/1d2df8802ece42fe3944ab3b4958b9db.jpg)