I'm just wondering

[Gabriel McKenzie]

Poika antoi auttaa itsensä ylös, muisti kiittää, ja oli jälleen kiitollinen maalaisseudun useimpien asukkaiden leppoisuudesta. Hänellä oli vain muutama hämärä muisto New York Citystä, mutta hänelle oli silti jäänyt tuntu kuin siellä olisi paljon enemmän kärttyisiä ihmisiä. Nuokin muistot tosin hiipuivat pikkuhiljaa uusien tieltä.
Hän asetti hattunsa suoraan, tervehtien samalla vanhemmanpuoleista, Dr. Bakeriksi kutsuttua, miestä kuistilla. Mutta käänsi huomionsa pian poikaan joka ei ilmeisesti aikonutkaan poistua kauppaan, mikä ei Gabrielia ihmetyttänyt sillä Charliehan oli tietysti maailman paras ja ihanin hauva. Vekara säteili iloisesti saatuaan melkein heti seurakseen ikätoverin!
Dr. Bakerin ja Charlien tervehtiessä toisiaan ja koiran nauttiessa kehuista ja rapsutuksista, Gabriel yritti vastata tuhannelta tuntuviin kysymyksiin.
”Minun nimi on Gabriel, ja minäkin olen neljä!” poika sanoi innoissaan. ”Charlie on...uh...Hän on oikeastaan minun isin koira, ja on se ollut meillä aina,” hän jatkoi, hetken haparoiden sillä ei millään hahmottanut saati muistanut minkä ikäinen karvakamunsa oli. Hänelle se oli vain 'nuori' sillä hän ei muistanut taaksepäin Charlien pentuaikoihin asti.
”Mikä sinun nimesi on? Onko teillä mitään lemmikkiä?” hän puolestaan uteli, Dr. Bakerin jättäessä Charlien palatakseen töidensä pariin, ja Charlien hypähtäessä kuistilta takaisin nuoremman isäntänsä luo nuolemaan pojann kättä, kai toivoen että tältäkin heruisi keksi tai pari. Gabriel halasi ja suukotti ystäväänsä, mutta ei voinut tarjota tälle yhtään mitään.

Samuel ja Elizabeth eivät olleet edes kuulleet välikohtausta, sillä rouva Oleson jututti heitä niin äänekkäästi, tauotta ja innokkaasti että oli vaikeaa jakaa huomiotaan monaalle. Ihme kyllä, pariskunta pohti, toisin kuin olisi olettanut puheet eivät keskittyneet yrityksiin kaupata heille lähes mitään. Nainen vaikutti olevan paljon enemmän kiinnostunut heidän luokkatasostaan. Jo heidän vaatetuksensa oli vaikuttanut yllyttävän rouvaa sen suuntaan, ja lopulta intohimolla lörpötellen kuinka hän ja aviomiehensä Nels olivat Walnut Groven rikkaimmat ja miten hienoa oli pitkästä aikaa tavata muutakin bisnesmaailman väkeä, alustavan smalltalk-jutustelun aikana käytyä ilmi että he olivat vain vierailulla naapurikaupungista ja että Samuel aikoi perustaa sinne hotellin, omistaen jo yhden New York Cityssä.

Pariskunta ei voinut estää huvittuneita hymyjä vilahtamasta kasvoillaan, kun rouva Olesonin yläluokkaa ylistävä hehkutus muuttui shokeeraantuneeksi hämmennykseksi Samuelin paljastettua, että hän oli ostanut naapurikaupungista farmitalon ja tuonut perheensä maaseudulle nimenomaan perinteistä maalaiselämää viettämään, vaikka aikoikin myös pientä hotellia pyörittää. Heihin kohdistuva asenne muuttui hitusen tämän tietopommin myötä, mutta pysyi silti selkeän kunnioittavana ja arvostavana. Siihen saattoi vaikuttaa tieto, että he olivat syntyneet tässä kaupungissa ja kasvaneet farmareiden lapsina.
He eivät salailleet mitään sen enempää kuin mielipiteitäänkään, kuten ei rouva Olesonekaan. Oli kristallinselvää, että tämä rouva saattoi olla kaupungin rikkain mutta tuskin kaikkein pidetyin asukas. Maalaisväki ei yleensä perustanut snobeista. Vaikka, myöntää täytyi, rouva Oleson vaikutti hyvin taitavalta kuitenkin pitämään keskustelunsa sivistyneenä. Rouva Oleson oli selvästi silti hieno nainen käytöstavoiltaan, suurimmaksi osaksi, ainakin ensivaikutelmalta.

Kohteliaasti pariskunta erkaannutti itsensä keskustelusta, pyytäen saada ihan vain katsella itsekseen tasokkaan puodin valikoimaa matkamuistoja ajatellen. Puoti ei ollut hirmuisen iso, mutta valikoimaa riitti silti kiitettävästi ja he päättivät sittenkin ostaa jotain myös Gabrielille, mutta jättää sen yllätykseksi. Muutaman minuutin kierreltyään, haluttiomana jättää poikaansa ulos yksin kovin pitkäksi aikaa vaikka tällä koira olikin kanssaan, he tekivät päätöksensä. Elizabeth ihastui kaikkein eniten kauniiseen kesähattuun, ja Samuel päätti korvata entisen taskukellonsa uudella. Edellinen oli ollut täyttä kultaa, mutta tämä oli vain kullattua messinkiä jossa kauniisti kellotaulun keskellä näkyi läpi kellon koneisto. Edellisen kohtalo oli opettanut, ettei taloudessa jossa asui pikkupoika, kannattanut suotta pitää erittäin kallisarvoisia esineitä joita olisi pakko pitää viikarin kädenulottuvilla. Poika oli keväällä päättänyt kyselemättä ottaa kellon leikkeihinsä ja jossain vaiheessa saanut päähänsä leikkiä kelloseppää ja ”korjata” tuon täysin toimivan aikaraudan, tosissaan kuvitellen että osaisi koota sen uudestaan. Osia oli luonnollisesti hukkunut puuhan lomassa, joten hän ei edes vaivautunut viemään jäljellä olevia oikealle kellosepälle New York Cityssä vieraillessaan.

Samuel oli parhaillaan valitsemassa pojalle matkamuistoa, mustalaiselta vaikuttavan tytön törmäilessä. Mies ei moisesta piitannut, hymyili vain lapselle, tyynesti todeten että ei ollut mitään hätää. Lapsi kun vaikutti heti ensisilmäyksellä varsin aralta.
Pariskunta joka ei ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota toiseen asiakkaaseen saatika miehen keskusteluun rouva Olesonin kanssa, katsoivat ensin miestä ja sitten toisiaan, ottaen hetken tunnistaa ja tajuta että paikalla sattui olemaan yksi heidän lapsuutensa tovereista. Niinkin pienessä kaupungissa kuin Walnut Grove, moinen oli erinomaisen yllättävää näin pian saapumisen jälkeen!
”Steve, miten upeaa että asut täällä yhä!” Samuel totesi iloiseksi tervehdykseksi, huomattavasti miehistynyttä ystäväänsä tutkaillen. Taaksepäin pohtiessaan hän tuli tuloksen, että he eivät olleet tavannee noin vuosikymmeneen. Olivat viimeksi olleet hädin tuskin täysi-ikäisiä junioreita. Kirjeenvaihtoa oli senkin jälkeen vielä harjoitettu, mutta sekin hiipui kun välillä oli yli 2000 kilometriä ja kummallakin aivan omat elämänpolut ja eri elämäntavoitteet.
”Oikein mielellään tulemme vierailulle. Aiommekin kiertää isäsi tilan kautta siltä varalta että yhä asuisitte siellä,” Elizabeth lisäsi, yhtä positiivisesti yllättyneenä, astellessaan miehensä uutta hattuaan hellän varovasti pidellen, mutta katse Stevessä.
”Ollan tosiaan nostalgia-retkellä ja muutenkin katsastamassa onko kylä kasvanut lähtömme jälkeen. Ei ainakaan keskusta ole aivan hurjasti muuttunut, paitsi tämä kauppa on tietenkin loistava lisä,” Samuel vastasi.
”Hei, mitenkäs olisi tämä? Tietojensa mukaan se vaikuttaa laadukkaalta,” Elizabeth ehdotti, keskeyttäen keskustelun, keskityttyään Samuelin puhuessa, ikkunalla esillä oleviin soittorasioihin ja musiikkisoittimiin.
Samuel käänsi huomionsa vaimonsa pitelemään kauniiseen, mustapuusta ja vaahterapuusta valmistettuun huuliharppuun.
”Mainio idea,” Samuel totesi. Gabriel oli kevään aikana alkanut kiinnostua huuliharpun soittamisesta ja tähän asti käyttänyt hänen soitintaan. Pojan opettaminen onnistuisi paljon paremmin, jos kummallakin olisi omansa ja pojalla aloittelijaystävällinen mitä hänen ei todellakaan ollut. Koska kiinnostus tuntui pysyneen muutaman kuukauden, ehkä sitä uskaltaisi hankkia tämän ilman pelkoa että se kohta jo lojuisi unohdettuna lipastonlaatikon nurkassa.

”Suloinen vauva, onko hänkin sinun?” Elizabeth tiedusteli, nyt kunnolla rekisteröiden että Steve piteli sylissään tyttövauvaa. Samalla viitaten päällään mustalaistyttöön jonka oli ohimennen huomioinut kutsuvan miestä isäkseen, ja katsahti esiteiniltä vaikuttavaan tyttöön kasvoillaan yhtä lempeä hymy kuin vauvaakin ihastellessaan. Vanhempi tyttö tosin ei vaikuttanut yhtä siistiltä ja onnelliselta, mikä lievän ihmetyksen jälkeen loi käsityksen ettei tyttö ehkä ollut Steven biologinen lapsi. Kai koko ikänsä saman vanhemman kanssa eläneet muksut olisivat ainakin lähes yhtä hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.
Samuel siirtyi kassan suuntaan, rouva Olesonin kerätessä sille Steven ostoksista, odotellessaan harkiten vielä pientä pussia makeisia. Niitäkin oli aivan liian houkutteleva valikoima kassan edustalla.