I'm just wondering

[Gabriel McKenzie]

Liikemies Samuel McKenzie oli viimeisen vuoden aikana hyvin kotiutunut takaisin maaseudulle, muutettuaan sinne perheensä kanssa, lähelle synnyinkyläänsä. Siirtyminen farmin pitoon oli sujunut melko luontevasti ja suhteellisen helposti, hän kun oli kasvanut lähes koko lapsuutensa farmilla ja suurkaupunkivuosinaankin pitänyt itsensä fyysisesti kunnossa kuntoiluvälineillä ja aktiivisella liikunnalla.
Viimeksi kuluneen muutaman päivän paras ystävänsä Jonah, jonka kanssa hän omisti tuon New York Cityläisen hienostohotellin, oli viettänyt heidän luonaan tutustumassa maalaiselämään ollen itse paljasjalkainen kaupunkilainen.

Jonahin kannustamana McKenziet olivat päättäneet jättää hänet talovahdiksi ja eläintenhoitajaksi viikonlopun ajaksi ja vihdoin lähteä katsastamaan nykyisen Walnut Groven, ja sunnuntaina kirkon jälkeen viettää tuntikausia piknikillä.

Lauantai-aamu oli valjennut kirkkaana, lupaillen kaunista päivää, joskin yhtä kuumaa kuin viikollakin. 4-vuotias Gabriel seikkaili vielä untenmailla, kun isänsä ja Jonah hoitivat navetalla aamulypsyn ja eläinten ruokinnan äitinsä Elizabethin valmistaessa herkullisen aamiaisen. Lehmät, sonni ja hevoset joutuivat jäämään enimmäkseen navettaan tänäkin vuonna sillä edellisenä kesänä hyökännyt heinäsirkkaparvi oli jättänyt jälkeensä valtavan määrän munia. Heidän, kuten valtaosan muistakin Minnesotan farmeista, maansa kuhisi vauva-heinäsirkkoja eikä kasvustosta nurmikko mukaan lukien ollut enää juuri mitään jäljellä.

He olivat kyllä keväällä tehneet parhaansa munien määrän vähentämiseksi, mutta täysin hävittäminen oli luonnollisesti mahdoton tehtävä. Joka aamu he kuitenkin jaksoivat jatkaa, ja tänäkin lauantaina aamiaisen jälkeen energiaa pursuen siirtyivät kyseiseen haasteeseen, sillä samalla vähenisi myös muiden hyönteisten, kuten kuoriaisten ja hämähäkkien määrä jotka – vaikka osaltaan auttoivat munien ja vauva-heinäsirkkojen tuhoamisessa – olivat silti itsessäänkin epämiellyttäviä vieraita suuremmassa määrin.

McKenzien ainoa lohtu oli, että heidän maaltaan heinäsirkat poistuisivat heinäkuun alkuun mennessä. Ensin mutusteltuaan kaikki lehdet puistakin, tietysti. Koska he eivät – tämän nimenomaisen katastrofin takia – olleet vielä aloittaneet peltojen mylläämistä saati satojen kylvöä eikä tuholaisilla siten ollut aikuiseksi kasvettuaan syytä viihtyä heidän maallaan kovin pitkään. Tuskin jättäisivät jälkeensä edes niin paljon munia kuin täksi kesäksi. Heidän sydämensä kurottautui farmareille joista valtaosalle elanto riippui sadoista ja jotka näiden riivaajien takia menettäisivät tänäkin vuonna kaiken.

He itse, yläluokan varoissaan, saattoivat sentään hankkia viljatarpeensa kaukaa naapuriosavaltiosta. Viikottaiset tarpeensa he ostaisivat kaupasta joka väkisinkin tilasi ne Minnesotan ulkopuolelta tai Minnesotan osasta joilta heinäsirkat olivat jo lähteneet, mutta talvivarastonsa he tilasivat itse kerralla suoraan kaukaisilta tiloilta. Näinä päivänä hän oli erityisen kiitollinen että hänelle oli siunaantunut intohimo bisnesmaailmaan, sekä taitoa, päättäväisyyttä ja onnea menestykseen eikä siis ollut jäänyt riippuvaiseksi farmin pyörittämisestä.
Heille Minnesotan heinäsirkkakirous tuotti lähennä yleistä hyönteiskiusaa ja ikävän karun pihamaan kesäisin, ylimääräisten kulujen lisäksi tietenkin. He kun olivat maalle muuttaessaan nimenomaan haaveilleet että alkaisivat kasvattamaan viljansa ja perunansa itse. Hän saattoi vain toivoa, että tuholaiset olisi voitettu hotellin avaukseen mennessä jotta hän voisi tarjota siellä aterioita mahdollisimman tuoreista, oman kotifarminsa aineksista.

Miesten taistellessa hyönteisiä vastaan, puoli kahdeksalta herännyt ja tukevan aamupalan nauttinut Gabriel keräsi äitinsä kanssa kananmunia omiin tarpeisiin ja lähti astelemaan kohti keskustaa, viemään loput sekä pari maitotonkkaa uudempaan sekatavarakauppaan jonka kanssa he olivat tehneet sopimuksen. Tarkoitus oli lähteä heti kotiin ja aloittaa lounaan valmistaminen tänään normaalia aiemmin, mutta lopulta poikettiin muutama viikko aiemmin avatussa lelukaupassa aivan ensimmäistä kertaa. Kello oli oikeastaan jo melko paljon, mutta Elizabethille tuotti usein vaikeuksia sanoa pikku enkelilleen ei, mitä tuli mukavuuksiin. Kuria hän kyllä piti suhteellisen johdonmukaisesti, hän oli aviomiehensä kanssa pitkälti samalla aaltopituudella sen suhteen, mutta halusi pikkuisellaan olevan mahdollisimman helppo ja miellyttävä elämä mikä johti usein liialliseen periksi antamiseen mielihaluissa. Joskin, isommissa asioissa päätökset tehtiin yhdessä Samuelin kanssa. Hän ei ollut ankarin ja johdonmukaisin äiti, sen hän myönsi itsekin, mutta silti hyvin kaukana eräästä heidän kotikyläänsä asuttavasta Harriet Olseosnista joka tulisi vielä kauhistuttamaan heitä täydellisellä kasvatustaidottomuudellaan ja läpimädäksi hemmotellulla tyttärellään.

Elizabeth vannotti poikaa olemaan sitten tosi kärsivällinen koko lähes kahdeksan tunnin matka Walnut Groveen, ja lopulta tyytyväisyyttä loistava pikkumies asteli ulos lelukaupasta käsissään upouusi lisäsetti junarataansa. Tämä sortuminen ei nyt oikeastaan haitannut, se voisi toimia kiitoksena avusta kotitöissä – niin vähän kuin taapero pystyikään auttamaan, oli vekara kuitenkin ollut viime aikoina todella ahkera.

Hieman ennen puolta yhdeksäää kaksikko saapui kotiin jossa miehet olivat jo pakanneet vankkureihin heinää, muutaman tyynyn ja peiton pehmikkeeksi sekä koiran tarvikkeet matkaa varten ja vetäneet ylle kuomun siltä varalta että alkaisi sataa kesken kaiken. Parhaillaan he pilkkoivat puita etupihalla. Gabriel riensi heti näiden luo, esittelemään uutta unikaveriaan ja lopulta tahtoen auttaa – lähinnä koska kirveen piteleminen oli kiehtova ajatus. Mutta samasta syystä Samuel paimensi pojan äitinsä perään sisälle. Tällä ei ollut vielä mitään asiaa kirveen varteen, voimiakaan ei riittäisi saati sitten varovaisuutta. Sama homma metsästyksen suhteen - lähes jok'ikinen kerta vekara jaksoi kysyä mukaan, väittäen että oli muka vanhentunut tarpeeksi viime kerrasta josta ei yleensä ollut kuin korkeintaan muutama viikko - riippuen mitä edellisellä kerralla tuli saaliiksi. Charlie-koira olisi todellakin hänen ainoa metsästyskumppaninsa tästä perheestä, vielä monta vuotta.

Yhdeksältä Samuel valjasti hevosen vankkureiden eteen ja perhe valmistautui lähtöön, jättäen kotinsa hyvillä mielin Jonahin vahdittavaksi ja hoidettavaksi. Gabriel rymisti ovesta uusi pupu ja muutama lastenkirja sylissään, juosten kilpaa perheen koiran - iralnnninsetteri Charlien - kanssa ja kaksikko loikkasi yhtä aikaa vankkureiden sisään.
”Muistitko ottaa Charlienkin lelut?” Samuel kysyi saatuaan hevoset kunnolla valjaisiin.
”Umm...Melkein,” Gabriel totesi, katsoessaan syliinsä jossa todellakin lojui vain hänen omiaan mutta hän muisteli ajatelleensa hauvan leluja ainakin jossain vaiheessa.
”Ei se mitään. Minä haen ne,” mies totesi, hymähtäen huvittuneena sillä Charlien tuhahdus kuulosti siltä kuin se olisi ymmärtänyt mistä he puhuivat ja ollut leikkisän ärtynyt.

Lopulta Samuel asettui vankkureiden eteen ohjaksiin ja Elizabeth kiipesi sisään eväskorin, Charlien lelujen sekä oman kirjansa kanssa. Perhe heilutti ystävälleen näkemiin, Charlie puolestaan haukahti pari kertaa, ja pitkä matka kohti pariskunnan synnyinsijaa alkoi. Alkumatka kului mukavasti Gabrielin udellessa tuhat ja yksi kysymystä Walnut Grovesta ja vanhempiensa lapsuudesta, osan jo ainakin toista kertaa, ehdittyään unohtaa aiemmin kerrottuja. Tarinat isän ja äidin lapsuudesta pitivät pojan levottomuuden oikein hienosti aisoissa, ja kun tositarinat – ehkä hieman muistojen kultaamat tai muuten vaan muksulle hieman väritetyt – loppuivat siltä erää, Elizabeth alkoi lukea pojan mukanaan tuomia kirjoja, jututtaen tätä välillä niiden tapahtumista.

Ajurin paikalla Samuel puolestaan kuunteli vielä hetken lastensatuja kunnes uppoutui omiin ajatuksiinsa, muistoihin, ja havahtui vain kun jompikumpi ”takapenkkiläisistä” pisti päänsä esiin kuomun etupuolelta ja kysyi jotakin.
”Isi, ollaanko jo perillä?” Gabriel kysyi kahden tunnin kohdalla.
”Voi, kulta, älä aloita tuota. Tiedät, kun olemme perillä koska kerromme sinulle varmasti heti,” Samuel pyysi. ”Mennään vielä hetken aikaa ja pidetään sitten tauko.”
Puoli kaksitoista he pysähtyivät tien varteen jaloittelemaan ja lopulta asettuivat puun alle syömään eväitä. Kun Gabrielin ja Charlien leikki alkoi muuttua turhan riehakkaaksi, Samuel päätti jatkaa matkaa. Heillä oli toki mukana jokaiselle puhdas vaatekerrasto siltä varalta että jotain sattuisi, mutta ei silti ihan ehdoin tahdoin kannattaisi vaatteita täyteen muta ja nurmitahroja möyriä ennen kuin oltaisiin edes perillä. Pyhävaatteetkin oli otettu mukaan siltä varalta että reissu venähtäisi yön yli ja siten tarve käydä Walnut Groven kirkossa huomenna, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli vierailla vain muutama tunti ja palata yöksi takaisin nyt kun päivänvaloa riitti pidempään iltaisin. Yö kyllä jäisi lyhyeksi, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta.

Reissun pituuden he päättäisivät vasta perille päästyään, nähtyään miten kylä ole muuttunut ja asuiko siellä vielä tuttua porukkaa. Vaikka, hyvin harvoin pikkukylän väestö mihinkään muutti. Puoli viiden maissa perhe ohitti kylän kyltin, ja pariskunnan sydämissä nostalgia vahvistui pakahduttavaksi. Gabriel ja Charlie puolestaan kurkistelivat uteliaana kuomun takaa, Samuelin ilmoitettua että pian oltaisiin perillä.

”Ei tämä voi olla kylä, täällähän on vain yksi kauppa!” Gabriel huudahti hämmästyneenä. Charlie haukahti vahvistukseksi ”mielipiteensä”.
Elizabeth naurahti ja pörrötti poikansa hiuksia, kiivetessään ulos vankkureista Samuelin pysäköityä suuren saksanpähkinäpuun varjoon.
”Kultaseni, ei kylää määritellä kauppojen määrän mukaan,” nainen totesi.
”Tuota ei ollut täällä meidän nuoruudessa,” Samuel lisäsi kiivetessään myös alas. Ensin he kävivät jaloittelemassa keskustasta poispäin, samalla täyttääkseen vesipullot puron varrella ja lopulta hieman ennen viittä ilmestyivät takaisin.
”Pysy sinä tässä näköpiirissä Charlien kanssa,” Elizabeth sanoi pojalle. ”Käymme vain nopeasti tuossa Olesonien kaupassa. Sinulle on tänään jo ostettu vaikka mitä joten emme tarvitse sinua siellä nyt,” hän lisäsi ennen kuin poika ehti väittää vastaan. ”Eikä sinne ehkä saa tuoda koiria sisälle,” Samuel lisäsi. ”Pidä hänet hihnassa,” hän sanoi ja kytki koiran kiinni, ojentaen remmin pojalle. Tietenkään neljävuotiaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia pidellä suurikokoista koiraa, jos se jotain halusi tehdä, ja tämä karvakuono toteli perheen päätä kaikkein parhaiten...mutta Charlie oli yleensä melko rauhallinen hihnassa kenen tahansa laumansa jäsenen kanssa eivätkä he kauaa viipyisi.

Vanhempiensa kadottua kaupan ovesta, Gabriel pudotti hihnan hetkeksi ja alkoi vetää köydenpätkää karvakuonoisen kaverinsa kanssa. Äiti oli punonut haukulle vahvan köysilelun ja päällystänyt sen jopa puuvillakankaalla hienosti sinipunaiseksi. Nelitassuinen, nuori ja kookas nappisilmä oli luonnollisesti pikkupoikaa vahvempi ja helposti voitti, saaden pojan jatkuvasti pari askelta edemmäs ja edemmäs, leikkisästi muristen ja köyttä riepottaen.
Kun aukealle alkoi ilmestyä enemmän porukkaa, Gabriel otti hihnan taas käsiinsä. Leikistä hieman riehaantunut luppakorva ei rauhoittunut ihan niin paljon kuin yleensä talutuksessa, kaksikon alkaessa astella puunrajassa.

”Charlie!!!” Gabriel huudahti hieman hätääntyneenä, lähinnä yllätyksestä, kun koira yhtäkkiä ampaisi eteenpäin kohti rakennusta joka vaikutti olevan postitoimisto ja lääkärin vastaanotto. ”Hidasta, senkin hirviö!” poika vaati, kuuroille korville, raahautuessaan vatsallaan hiekkamaata pitkin hurjaa vauhtia koiran perässä. Hänellä ei ollut aikomustakaan päästää hihnasta irti, sen enempää kuin Charliella pysähtyä. Se oli bongannut kaksi suosikkiasiaansa.
Dr. Bakerin vastaanoton luona Charlie vihdoin pysähtyi, haukahteli innokkaasti ja istui melkein pojan pään päälle. Tarjoten välittömästi tassuaan toiselle pikkupojalle, villisti häntäänsä heiluttaen.
”Äääh!” Gabriel äännähti tuskastuneena, joskin helpottuneena että välikohtaus oli ohi. No, ainakin melkein, hän totesi nostaessaan katseensa ylös, yhä maassa lojuen ja koiran hihnassa roikkuen.
”Anteeksi, sir,” poika totesi tehtyään pikaisen tilannearvion ja hyvin muistaen ettei kaikki suhtaudu ilolla jos vieras suuri koira ryntää kohti. Vaikka tämä nyt olikin hihnassa, se oli ilmiselvästi näennäistä. ”Charlie ei tarkoita pahaa, hän vain haluaisi tuon keksin,” poika jatkoi välittömästi, viitaten pojan kädessä olevaan leivokseen ja ylös ikätoverilta vaikuttavan pojan vierellä seisovaan mieheen napittaen, osittain silmilleen valahtaneen hattunsa alta.