Whispering at the campfire

[Gabriel McKenzie]

// Elizabethin lauluääni. Ja tässä instrumental-versio laulusta jonka hän esittää, tosin pelinsisäisesti soittimena on klassinen kitara joka tuohon aikaan oli nykyisiä versioita pienempi ja tuotti selkeästi pehmeämmän ja todella miellyttävän soinnin. //


Äiti asettui Gabrielin kanssa telttaan samalla kun Samuel laittoi haulikon olalleen, irrotti hevosen lieasta ja nousi sen selkään. Eläinparka oli koko iltapäivän katsellut kun muut liikkuivat vapaasti, joutuen itse pitäytymään kymmenen metrin säteellä. Nyt olisi sen vuoro päästä jaloittelemaan mhieman vapaammin ja kuntoilemaan ratsastuksen merkeissä. Charlie haukahteli innokkaasti teltam suulla.
"Ei, poika. Jää!" mies komensi ohjatessaan ratsua oikeaan suuntaan. "Äiti ja Gabe tarvitsevat sinua täällä. Lupaan etten metsästä ilman sinua."
Koira urahti vaimeasti ja heilautti haikeana häntäänsä, kun hevonen askelsi pois isäntä selässään.

"Soitettaisiinko jotakin?" äiti ehdotti Charlien vetäytyessä takaisin telttaan ja pojan napostellessa viimeiset karkit sitruunalimonadin kera. Ihanat sokeriherkut pyyhkivät koirankeksen muiston niin suusta kuin mielestäkin.
"Joo!" Gabriel innostui, mutta samassa muisti  "Mutta minä unohdin huuliharppuni kotiin..." hän totesi kasvot hitusen tummuen.
"Hei, ottiko isi omansa?"
"Kyllä, mutta--" Elizabeth vastasi.
"Saanko kokeilla sillä?" poika innostui uudestaan, täysin unohtaneena ettei se ollut aloittelijaystävällinen. 
Pian poika kokeili vuosi sitten aloittaessaan aivan ensimmäiseksi ja tähän asti eniten harjoittelemaansa sävelmää, Twinkle Twinkle Little Star. Charlie oli asettunut teltan takanurkkaan kerälle ja nosteli nyt luppakorviaan. Kuten äiti oli hetki sitten muistuttanutkin, sävel ei onnistunut vekaralta juuri lainkaan. Samuelin huuliharppu oli kaikin puolin isompi ja monitahoisempi kuin Gabrielin oma. Se oli tarkoitettu teinin tai aikuisen suulle ja pitkään harrastaneen taitotasolle. Samassa, C-nuottiavaimessa, soitin oli mutta se ei juuri auttanut lasta tässä vaiheessa. Turhautuneena poika pudotti huuliharpun ja työnsi alahuulensa pettymyksestä. Se kuulosti ihan kamalalta vaikka hän oli harjoitellut niin paljon!

"Voi, älä välitä, sinä soitat sen jo hienosti omalla huuliharpullasi," äiti sanoi lempeästi ja poimi miehensä soittimen takaisin koteloonsa. "Opit kyllä tämänkin aikanaan. Ei isikään tällä aloittanut. Itse asiassa, olet oppinut melko lailla yhtä nopeasti kuin hän," nainen rohkaisi. Hän oli iloinen että pystyi rehellisesti sanomaan noin--että pojalla oli vahvaa musikaalista lahjakkuutta muun taiteellisen lahjakkuuden muassa. Sillä olisi voinut olla hyvin mahdollista että tenavalla olisi intoa musisointiin mutta ei lahjakkuutta. Pojan syntymävanhemmista kun ei tiedetty yhtään mitään.
"Haluaisitko piirtää? Minä voin soittaa kitaraa ja laulaa sinulle samalla," nainen ehdotti. Poika oli poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä mikä oli myös selkeästi hänen suurin ilo mitä taiteen aloihin tuli 
"Okei," Gabriel hihkaisi, välittömästi ajaen musiikilliset pettymykset pois. Elizabeth ojensi lapselle lyijykynän, pyyhekumin, vahaväripakkauksen ja A4 paperilehtiön joka oli lähes tyhjä arkeista. Lehtiöitä kului välistä varsin nopeaan, mutta onneksi heidän varoillaan niiden korkea hinta ei siltikään tuntunut kukkarossa. Sitä paitsi, Elizabeth pohti, mieluummin sitä oli lähes jatkuvasti ostamassa lisää paperilehtiöitä tai arkkeja kuin löytäisi pojan taiteiluja paikoista joihin ne eivät tosiaankaan kuuluneet--kuten isin virallisista papereista tai seiniltä vahaväreillä, puuhiilellä tai liidulla luotuna.

Gabriel asettui vatsalleen makuupussinsa päälle ja jyrsi kynänpäätä mietteissään. Elizabeth siirtyi lattialta pienelle jakkaralle, nosti klassisen kitaran laukkujen takaa, asetti sen syliinsä ja puolestaan pohti mikä olisi hyvä laulu tähän vaiheeseen päivää. Pojan petiaikaan oli todellakin enää vajaa tunti mikä olisi syytä pitää mahdollisimman rauhallisena. Nainen sormeili ajatuksissaan muutaman soinnun. Kitara soi yhä suloisen pehmeästi vaikka oli jo vanha, sillä se oli rakkaudella pidetty ja vastikään uudet kielet saanut. Pian Gabrielin aiempi yritys toi hänen mieleensä vanhan, kauniin kappaleen jota hän olikin aikoinaan laulanut pojalle kehtolauluna. Toisinaan hän teki niin vieläkin, mutta nykyään poika halusi useimmin iltasatuja kuin lauluja. Lyhyen intron myötä äiti alkoi laulamaan rauhalliseen tahtiin, pehmeästi ja sydämellä.

"Can you count the stars that brightly twinkle in the midnight sky?
Can you count the clouds, so lightly, o'er the meadows floating by?
God, the Lord, doth mark their number, with His eyes that never slumber;
He hath made them every one, He hath made them every one."

Rakastavasti hän katseli lapsensa kaukaista ilmettä joka ei vaikuttanut enää pohtivalta. Viime kerrasta tämän laulun suhteen oli useampi vuosi mutta poika taisi alitajuisesti ja häilyvästi muistaa jonkun menneistä hetkistä.

"Can you count the wings now flashing in the sunshine's golden light?
Can you count the fishes splashing in the cooling waters bright?
God, the Lord, a name hath given, to all creatures under Heaven;
He hath named them every one,
He hath named them every one."

Gabriel laski lyijykynän terää lähes huomaamattaan, ja pian valkoiselle paperiarkille alkoi piirtyä jotakin, kohti teosta jonka ei heti uskoisi syntyvän vasta viisivuotiaan kädestä. Se oli hyvin lapsekas tyyliltään, mutta syvyysvaikutelma ja 
kokosuhde olivat jo melkoisen taitavasti mukana minkä alun saavuttivat yleensä vasta monta vuotta vanhemmat pikkulapset.

"Do you know how many children rise each morning blithe and gay?
Can you count their jolly voices, singing sweetly day by day?
God hears all the happy voices, in their merry songs rejoices;
and He loves them, every one
and He loves them, every one."

Hetken tauon jälkeen hän jatkoi rentouttavilla sävelmillä ilman lyriikoita, osa parin vuosisadan takaisia aviomiehensä juurilta Skotlannista. Gabriel uppoutui musiikkiin ja piirrokseensa, ja Charlie tuhisi onnellisena puoliunessa, yhä nurkassa kerällä lepäillen. Hän itse, siinä musisoidessaan, uppoutui takaisin omiin lapsuuden muistoihinsa ja nuoruuteensa Samuelin kanssa. Hän oli oppinut paljon Skotlannista miehensä vanhemmilta ja sitä myöten intoutunut tutustumaan myös omiin englantilaisiin sukujuuriinsa. Ja luonnollisesti, he olivat alusta asti tutustuttaneet myös poikansa niihin.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin Gabriel laski kynät ja tarkasteli teostaan. Ei, siitä ei puuttunut mitään. Poika kömpi ylös ja asteli Elizabethin luo, asettaen kämmenensä naisen polvelle. Elizabeth vaiensi kitaran kielet.
"Äiti, tämä on sinulle ja isille," poika sanoi ojentaessaan piirrosta.
Elizabeth otti vastaan ja katseli kesäisen aurinkoista ja värikästä kuvaa, jossa iloinen pieni perhe--vaatteista ja hiuksista päätellen hän, isä ja Gabriel--istui metsässä joen rannalla kalastamassa, poika vanhempiensa välissä. Kuvasi heitä hienosti hetkinä ennen kuin poika keksi haluta veteen. Paitsi että tässä versiossa punainen irlanninsetteri riehui rannalla yrittäen napata perhosia kitaansa. Lisäksi, puiden yllä pilvien ja pikkulintujen kanssa lenteli useita enkeleitä, miehiä ja naisia.
"Kiitos, kultaseni, se on aivan ihana," äiti sanoi sydämestään, vetäessään pojan kainaloonsa ja kumartui suukottamaan lapsen poskea. "Niin kovin eläväinen ja suloinen. Ja enkelit tekevät siitä oikein erityisen kauniin," hän kehui, lapsi yhä kainalossaan.

"Onko isi saamassa ison saaliin?" hän tiedusteli huomassaan että miehen vapa ja siima heilui hieman käyrin viivoin jotka hän oli opettanut poikaa piirtämään liikkeen merkiksi. Niitä oli tässä tapauksessa paljon.
"Joo! Hain!" Gabriel hihkaisi, osoittaen sormellaan samaan kohtaan mihin piirrosversio itsestään osoitti.
"Oh!" poika henkäisi huomatessaan että jotainnpuuttui sittenkin. Vekara syöksyi noutamaan mustan vahavärin ja sitten paperi äidin kitaran kylkeä vasten hän kieli poskella lisäsi veteen suuren hain selkäevän. Se piirtyi aivan liian lähelle Samuelin vapaa ollakseen realistinen. Mutta koko juttu oli äidistä.niin söpöä eikä nyt oltu koulussa taidetunnilla, ettei hän viitsinyt mainita moista. Saati sitä ettei Amerikan joissa tunnettu haita.

"Kyllä hänestä tulisi kuuluisa. Näytetään se isille heti kun hän palaa," äiti lisäsi tallettaessaan sen siististi turvaan, taittamattomana, toisen paperiarkkilehtiön väliin ja lehtiön laukkuun.
"Minusta myös! Minä auttaisin isiä vetämään sen rantaan," Gabriel julisti pontevana.
"No, mutta tottakai," Elizabeth sanoi liioitellun vakuuttuneena, nostaessaan lapsen syliinsä istumaan poikittain.
"Hait ovat mahtavia," Gabriel totesi, muistellen piirroksia joita oli kirjoissa ihaillut. "Minä ottaisin sen lemmikiksi," hän päätti ja toivoi että tällä retkellä vielä hai nappaisi.
"Missä pitäisit sitä?" äiti katsoi alas ja tiedusteli leikkisän uteliaana, kietoessaan käsivartensa pojan ympärille. Gabriel hieroi leukaansa, pohdiskeli kysymystä jota hän ei tullut ajatelleeksikaan. Hetken kuluttua vekara nosti katseensa äitiin, huulillaan veikeä hymy.
"Kylpyammeessa, tietysti!"
" A-ha," Elizabeth totesi tietäväiseen sävyyn, pilke silmissään, "Niin ettet voisi kylpeä silloin kun et halua, huh?" hän sanoi leikkisän syyttävään sävyyn ja kutitti vekaran vatsaa oikein kunnolla. "Kyllä minä sinut tunnen, pikku hulttio!" hän naureskeli, etenkin kun pojan kutituksen nostattama kikatus ja nauru oli tarttuvaa.
"Lopeta, äiti...!" Gabriel vaati naurunsa ja kiemurtelunsa keskeltä, ja henkäisi syvään kun kutitus melkein heti hellitti.
"Rakastan sinua, pikkuinen," nainen sanoi sulkien pojan hellin suukoin syliinsä.