Whispering at the campfire

[Gabriel McKenzie]

Pariskunta nautti niin kovin harvinaisesta hetkestä, että sekin kymmenen minuttia minkä se kesti tuntui ruhtinaalliselta. Siinä he vain makoilivat vieretysten, käsi kädessä, päät hieman toisiaan koskettaen, ja puhumatta--pehmeällä nurmella kirkkaan kesätaivaan alla, hiljaa katsellen ohi lipuvia pilvenhattaroita ja kuunnellen lintujen laulua. Poikkeuksellise moni laji ja yksilö oli asettunut tälle vihreälle keitaalle heinäsirkkojen tuhon kesķellä. Mutta enemmän kuin mistään muusta tuossa kauniissa hetkessä he nauttivat toistensa seurasta ja läheisyydestä puhtaimmillaan--ei tarvetta puhumiselle tai tekemiselle.

Lopulta perheen setteri touhotti takaisin leiriin, mutta se ei vielä häirinnyt heitä lainkaan. Koiralla oli kiire muualle.
"Charlie! Ei! Ne on minun!" kuului teltasta parahdus jota seurasi äänekäs koiran tuhahdus vastalauseeksi.
"Onko Charlien keksit mukana?" Gabriel tiedušteli pistäessään päänsä esiin teltan oviaukosta. Kumpikin vanhemmista jakoi taivaan tuijotusta, katsahdettuaan lapsen suuntaan.
"Pelituokio taisi päättyä. Voisiko molemmat laittaa vielä päiväunille?" Elizabeth pohti, katsahtaen mieheensä 
"En usko," Samuel vastasi hetken päästä. "Charlie juuri torkkui ja kello on varmaan jo ainakin puoli kuusi."
Pojan petiaikn ei siis olisi enää kuin noin tunti. Vekara ei ollut ottanut päiväunia tänään, mutta sille nyt ei tosiaan voinut enää mitään.
"ÄITI! ISI!" Gabriel huusi vaativaan sävyyn.
"Vankkureissa!" Elizabeth huudaht takaisin, asteen turhautuneena siihen ettei tenava voinut odottaa vastausta lyhyttä hetkeä. Vaikka siinä taisi olla namit uhattuna joten ymmärrystä riitti hitusen.

Gabriel sujautti nyt jo lähes tyhjän irtokarkkipussin housujensa taskuun ja kipitti kuomun suojaamille vankkureille. Poika oli vielä liian pieni ja siis liian lyhytjalkainen kiipeämään niihin turvallisesti omin päin joten Samuel oli noussut ylös. Mies saavutti vankkurit lähes yhtäaikaa lapsensa kanssa ja nosti pojan niihin.
"Arvaa mitä?" vekara sanoi kontatessaan etsimässä koirankeksejä, muistaessaan yhtäkkiä jotakin muutaman päivän takaa. Hän kuulosti uteliaalta, epäluuloiselta ja järkyttyneeltä.
"Mitä?" mies kysyi uteliaana.
"Peterin isoveli väitti että koirankeksit ovat herkullisia. Että ne maistuvat yhtä hyviltä tai jopa paremmilta ķun äidin kaurakeksit!"
"Sinun äitisi?"
"Niin! Minä aion kokeilla."
Seuraavassa hetkessä luun muotoinen keksi olikin jo ehtinyt suuhun ja rouskutus alkaa. Samuel seurasi huvittuneena pojan asteittain vääntyvää ilmettä, piilottaen oman hymynsä kämmenensä taakse. Syljettyään kaen ulos hyvin dramaattisesti äänellen poika pyyhki vielä kieltään kämmenillään.
"Ka-ma-laa" hän julisti loukkntunein ilmein, vihaisena moisesta valheesta. Se oli loukkaus äidin keksejä kohtaan! Poika ojensi toista keķsiä isälle.
"Bläääh!" hän valitti, yhä kieltään pyyhkien mutta maksan maku ei haihtunut vähääkään.
"Uskon sinua," mies totesi, käsieleellä kieltäytyen maistamasta.
"Koirat tykkäävät syödä monia ihmistenkin herkkuja, mutta koirille valmistetut eivät yleensä miellytä meitä. Älä välitä," isä sanoi, pörröttäen pojan kutreja. "Luulen, että hän tahtoi vain vähän kujeilla."
"Mätä temppu!" poika silti valitti, lähinnä onnettomana niin kovin pahan keksimaun sattumisesta. Samuel hymyili itsekseen, kaikenlaista sitä saikin hyväuskoisuuden ja tietämättömyyden iässä kokea mutta tämä nyt ei onneksi ollut kovin julmaa pilaa.
"Noh, älä huoli. Isi auttaa sinua iskemään takaisin," mies lupasi hyväntuulisesti, nostaessaan lapsen syliinsä. Gabriel oli kyllä todella kekseliäs itsenäisestikin, mutta tällaista vastapilailua ei kannattaisi jättää loukkaantunen viisivuotiaan harķinnan varaan.

Vekara ei nyt juuri ehtinyt miettiä kostoa. Hän oli hyvin huolissaan. Poika avasi suunsa, työnsi kielensä niin pitkälle kuin sai niin että pystyi vieläpuhumaan.
"Onngkho khielenhi khunnosssha? She thunthui ohdoltha!" hän kysyi, osoittaen sitä.
Samuel teeskenteli tarkastelevansa sitä huolella.
"Jaaa..En tiedä...Onko tuo punainen karva tuossa keskellä?" hän pohdiskeli lähtiessään astelemaan teltalle, poika sylissään.
"MITÄ??" Gabriel huudahti ja yritti epätoivoisesti nähdä kielensä keskelle.
"Muuttuuko kieleni koiraksi??" hän kysyi luovuttuaan yrityksestä.
Elizabeth nosti päätään ruohopedillään. Naisen hämmentyneen huvittunut ilme olisi taatusti saanut miehen nauramaan, mutta Samuel keskittyi nyt vain lapseensa.
"Kunhan hupsuttelen," mies totesi välittömästi, tyynnytelevään sävyyn, tajutessaan pojan hätäilleen enemmän miltä aluksi oli kuulostanut.
"Oh!" Gabriel huokaisi, työnsi vielä kielen kerran ulos ja veti sitten takaisin koloonsa.
"Se on täysin normaali pikku kieli," Samuel vakuutti vielä pienen mutta erityisen lämpöisen halin saattelemana.
"Ja arvaapa sinä mitä?" hän lisäsi, ottaen katsekontaktin. "Teltassa odottaa vielä jotain jolla voit huuhtoa tuon inha maun pois."
"Yay!" Uutinen kirkasti tenavan kasvot välittömästi. Äiti oli valmistanut kotona pullollisen limonadia sitruunamehusta, vedestä ja hunajasta. He olivat ajatelleet antaa sen vasta huomenna kotimatkalle, mutta nyt kun sille kerran tuli ilahdutamisenlisäksi hyöty, niin miksikäs ei. Vähän hän kyllä myös halusi hyvittää äskeistä säikähdystä.