I'm just wondering

[Gabriel McKenzie]

Elizabeth rapsutteli vierelleen istahtavan koiran päätä sormenpäillään, ja katsahti Zoraan. Lyhyen hetken hän pohti pyyntöä ja sen syytä, sekä tytön erityisen epävarmaa ja ujoa luonnetta tuntemattomien suhteen siinä missä kenelle tahansa lapselle voisi olla epämukavaa kylpeä tuntemattoman seurassa saati avustamana. Mikä saikin hänet hieman yllättyneeksi pyynnöstä, vaikka toki ymmärsi syyn itsessään. Hänestä olisi vain parempi jättää kylpy kesken jos sikseen tuli. Mutta ennen kaikkea hän kävi läpi omia etusijan asioitaan jotka nyt jäisivät yksin hänen vastuulle jos Samuel lähtisi Steven kanssa, mikä oli ensisijainen syy kieltäytymiseen. Nainen käänsi sitten katseensa Steveen.
"En. Olemme vieraita toisillemme joten en usko että hän luottaisi minuun," nainen vastasi vakaasti ja ystävällisesti--ja jatkoi heti perään, "Mutta ennen kaikkea minun on huolehdittava meidän poika vuoteeseen ja unten maille, hänen petiaikansa meni jo hyvän aikaa sitten."
Hän katsahti poikaan, lisäten vielä, "Ja toivon saavani hänet syvään uneen ennen myrskyn nousua--en tiedä tuliko teillä puheeksi, mutta Gabe pelkää ukkosta paljon, paljon, paljon syvemmin ja enemmän kuin pikkulapset normaalisti. Se ei ole lapsen pelkoa. Se on äärimmäistä, se on kammo," äiti selitti viitaten pikkupoikaan joka näytti jo selkeitä merkkejä epänormaalista.

Gabriel ei kuunnellut ketään tai mitään, hän pystyi ajattelemaan vain sitä miten halusi olla sisätiloissa ja mitä yö toisi mukanaan. Hän jo eli sitä mielessään, joskin pelkät muistot eivät aiheuttaneet yhtä vahvaa reaktiota kuin itse ukkonen. Poika roikkui tiukasti isänsä käsivarressa, kalvenneet kasvonsa ja kauhun täyteinen katseensa naulittuna horisontissa uhkaaviin mustiin pilviin. Hän ei olisi halunnut nähdä niitä, mutta silmät kieltäytyivät katsomasta poispäin. Pari kyynelistä jotka muutama hetki aiemmin kohosivat silmiin olivat löytäneet tiensä pojan kasvole. Hänelle ukkonen oli lähes halvaannuttavan kammottavaa jo kauan ennen kuin useimmat lapset edes huomasivat nousevaa myrskyä. Kun se vihdoin olisi lähellä tai aivan yläpuolella, hänen täytyi olla joko syvässä unessa tai syvästi luottamansa aikuisen sylissä koska muutoin äärimmäinen pelko ja ahdistus, pahimmassa tapauksessa, laittoivat hänen aivonsa niin solmuun ettei hän osannut edes hengittää ilman mallia.

"Steve," Samuel ehdotti välittömästi vaimonsa sanojen perään, "Jatka vain, ja laita sen jälkeen vaikka Tomkin nukkumaan jos tarvitsee. Minä voin ihan hyvin mennä edeltä."
Ei hän toki tiennyt milloin Tomin petiaika oli ja paljonko unta poika tarvitsi, mutta hän oletti että tyypillisen pikkulapsen tapaan paljon enemmän kuin teinit ja aikuiset ja siten että Steven ehkä tarvitsisi hoitaa asia pian. Hän ei halunnut ystävänsä suotta kiirehtivän jos lapsensa tarvitsivat häntä. Elizabeth ei tänä iltana ehtisi huolehtia kahta poikaa nukkumaan, vaikka varmasti muutoin mielellään sen avuksi tekisikin.

Gabrielin ainakin he olivat vuosien varrella todenneet tarvitsevan kaksitoista tuntia kunnon yöunta, päivänokosten lisäksi, joten pojan petiaika oli tavallisesti puoli seitsemältä ja tavoite nukahtaa puolen tunnin sisään jotta vekara olisi valmis nousemaan aamulla puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä. Jotta he ehtisivät sunnuntaisin yhdeksäksi kirkkoon ilman stressiä, mikä kyllä joskus siltikin tuntui mahdottomalta. Heillä kirkko sijaitsi noin kymmenen minuutin kävelyn päässä, ja hyvinä aamuina tunnin verran riitti aamurutiineihin, mutta huonoina aamuina...Mies oli melko varma että huominen aamu olisi yksi niistä vaikeista. Pojan petika oli hurjasti normaalia myöhässä ja he joutuisivat lähtemään hieman aikaisemmin kuin kotona. Jos hyvä Herra soisi, myrsky ei asettuisi aivan ylle vaan poika saisi edes nukuttua läpi yön ukkosesta huolimatta.