Whispering at the campfire

[Gabriel McKenzie]

Puolisen tuntia lensi ohi pariskunnan jutustellessa teen äärellä, yhteisestä lapsuudestaan Walnut Grovessa ja suurkaupunkivuosistaan ja siitä miten yllättävän helppoa oli ollut sopeutua takaisin maaseudulle. Tosin, myönnettävä oli ettei se näinä päivinä ollut aivan sama kuin ennen. Heinäsirkat olivat hyökänneet juuri toissa kesänä, mikä oli ollut yksi syy heidän piskuisen maatilansa halpaan hintaan. Pyydetty hinta oli paljon alle farmin todellisen arvon normaalina vuotena, maaperä kun oli varsin hedelmällinen, talo hyvän kokoinen ja rajojen sisään istutettu jopa pieni metsiķkö laadukasta polttopuuta. Vaikkakin nyt nekin olivat vähemmän laadukkaita kun sirkat ahmivat kaarnaa ja no, ihan kaiken mitä tilalta irti saivat. Jo näin alkukesästä heidän piskuinen maatilansa oli kaluttu läpikotaisin värittömäksi ja ankeaksi.

Samuel oli silti maksanut edelliselle omistajalle pyydettyä huomattavasti enemmän--joskaan ei silti tilan normaalia arvoa vastaavaa summaa, uskoen että jonain päivänä asiat kääntyisivät parhain päin. Kuten oli aavisteltukin, heinäsirkat viihtyivät täällä seuraavankin kesän. Mutta olihan Minnesota näitä nähnyt ennenkin, vuoden tai pari tuholaiset kiusasivat ja siirtyivät sitten eteenpäin muiden riesaksi. Mutta, huolestuttavasti, kolmas kesä oli nyt alussa ja edelliskesän sirkkojen jälkikasvu ahmivat kaiken, ilman vähäisintäkään merkkiä lähtemisestä. Siis jo kolmatta vuotta useimmat Minnesotan farmarit kituivat armottomassa köyhyydessä, samoin ympäröivien osavsltioiden. Sadot olivat lähes olemattomat ja kituliaat jos sitä sai lainkaan, ja myyntiin ei varmasti riittänyt mitään vähänkään pienemmillä tiloilla, samalla ķun niin ihmisten kuin eläintenkin muonan hinnat olivat pilvissä.

Eikä kunnat tai edes osavaltiot itsessään kyenneet auttamaan maaseutua kuin hyvin pienillä summilla. Kaupunkilaisilla köyhillä oli helpompaa yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ansiosta, mutta tänne maaseutualueille ne eivät yltäneet. Kaikki ruoka Minnesotassa ja ympäröivissä osavaltioissa oli nykyään äärimmäisen kallisarvoista. Jos kesät jatkuisivat tätä mallia, Minnesotan ekonomia romahtaisi.

Pariskunta ei silti katunut päätöstään muuttaa tuona vuonna. He kun rakastivat pikku tilaansa, syvästi nauttivat maaseudun rauhasta ja heidän taloutensa oli newyorklaisen hienostohotellin menestyksen varassa. Siihen ei keskilännen tuholaisvitsaus vaikuttanut. Joka kuukausi Samuel sai omistajakumppaniltaan pankkiin mukavan summan rahaa jolla perheensä ja tilan eläimet elättää ja vähän säästöjäkin tallettaa, jopa hnäsirkkaongelman aiheuttamien tähtitieteellisten hintojen keskellä.

Metsälläkin oli vaikea täysin unohtaa heinäsirkkojen läsnäoloa, nekin kun tietysti katosivat ahnaisiin pikku leukoihin muutamassa viikossa. Perhe olikin kiitollinen tästä löytämästään yhä vihertävästä ja sirkattomasta metsäalueesta picnic-retkensä iloksi, mutta epäili että tämäkin olisi paljas ennen kuun vaihdetta. He keskustelivat tuholaisista hyvin lyhyesti, painottaen enemmän tulevaisuuteen niiden jälkeen milloin ikinä se aika ķoittaisikaan, sillä rentoutumaan tänne oli tultu. He oikaisivat itsensä pienelle nurmiläiskälle aukion laidalla puiden varjossa, huolehtien että teltan oviläppä pysyi näkösällä.

Perheen nuorin heräsi nokosiltaan, venytteli makeasti ja huomasi isäntänsä ja emäntänsä rentoutuvan. Välittömästi se riensi pariskunnan luo rakkauttaan osoittamaan.
"Yhh, Charlie! Henkesi lemuaa koiranruoalta," Samuel valitti ja työnsi koiraansa pois, mutta pörrötti sen kaulaa samalla jottei kaveri tuntisi oloaan torjutuksi. Elizabeth nousi istumaan yhtä aikaa miehensä kanssa jotta säästyisi ehkä koiranhöngältä.
"Etkö voisi lepäillä vielä muutaman hetken?" hän ehdotti taputtaessaan karvakuonon selkää. Kumpaakaan ei olisi juuri nyt innostanut katsoa sen enempää koiran kuin pikkupojankaan perään. Charlie vastasi muutamalla innokkaalla haukahduksella ja reippaalla hännän heilautuksella, luullen saaneensa leikkiseuraa. Puulinjan rajalta kuului pensaan kahinaa mikä veti koiran huomion salamana. Sitä seurannut haukahdus oli Samuelille hyvin tuttu.
"Mene," mies totesi kun hetken samaa sijaintia tarkkailtuaan totesi että siellä piileskeli pieni kaninpoikanen joka näytti aivan terveeltä. Hyvällä tuurilla Charlie jahtaisi sitä pidempään ja lepäisi uudestaan sen jälkeen. Etenkin kun nyt olisi kyse huvijahdista metsästyksen sijaan. Mies toki kuljetti mukanaan haulikkoaan ja muutamaa kierrosta hauleja, mutta ei tällä retkellä aikonut metsästää. Jäävarastossa oli vielä lihaa edelliseltä metsästysretkeltä.

Vasta oikaistuaan takaisin maate hän muisti luvanneensa pitää Charlien leirissä. Noh, ei se tyttöjä ehtisi hurmata pupua jahdatessaan ja kai sen voisi kutsua takaisin kohtapuoliin. Sitä paitsi tässä oltiin melkein puolen kilometrin päässä kohtauspaikasta ja tuskin tyttö ehdointahdoin lähtisi narttua kanssa suuntaan johon näki hänen koirineen katoavan. Charlie puikkelehti puiden seassa mestarillisen vikkelästi, yhtä nopean pikkupupun perässä. Koska isäntä ei ollut aseen kanssa mukana se ei pyrkinyt ajamaan sitä mihinkään tiettyyn kohtaan vaan nautti vain jahdista itsessään. Muutaman minuutin kuluttua se kadotti pupun koloon johon se itse ei saanut mahtumaan kuin puolet päästään. Vätäytyessään se aivasti multaa nenästään ja suuntasi sitten takaisin laumansa leiriä kohti.