08-05-2018, 12:20 AM
He olivat pysyneet Correynejen tilalla, ja Charlie touhotti innoissaan hihnan päässä välillä hitusen vetäenkin kun tarpeeksi houkutteleva tuoksu osui herkkään kirsuun. Gabriel oli hyvän aikaa kulkenut hieman jäljessä, kuljettanut mukanaan pitkää oksankarahkaa ja piirtänyt sekä numeroinut maahan ruutuhyppelyrataa--soralle helposti, ruohoalueille vaivalloisemmin mutta kohtuuselkeäksi--joka nyt oli jo useita kymmeniä metrejä pitkä ja melkoisen monimutkainen ja teki pari mutkaakin. Ainakin ruudut näyttivät piirtyneen melko laajoiksi mikä hieman helpottaisi, mutta lopulta ei paljoa noin pitkällä ja haastavalla radalla. Ihan jokaisessa ruudussa oli numero, mutta ruudun numero yhdeksäntoista jälkeen pelaaja kohtaisi ruudun numero 121, 122, 123 ja muutaman päästä 212 ja lopulta kun poika ei jaksanut enää miettiä radalta löytyi jopa niin hurjia lukuja kuin 5123. Elizabeth ei ollut laskenut, mutta niitä tuskin oli oikeasti paljon enempää kuin pari sataa.
Rata hymyilytti äitiä, se kun oli loistava esimerkki neljävuotiaan innokkuudesta ja kyvyttömyydestä arvioida omaa jaksamistaan ja yhä kehittyvää tasapainoaistiaan. Tosin hän vähän epäili että Gabriel toivoi saavansa sillä lisäaikaa valvoa, mikä ei todellakaan onnistuisi. Hän ei ehdointahdoin kärsisi aamukärttyisestä lapsesta kirkossa. Etenkään kirkossa joka ei ollut oma ja jossa moni saisi heistä ensivaikutelman.
"Eiköhän siinä jo ole teille tarpeeksi hypittävää? Ette ehkä ehdi tuotakaan loppuun tänään," nainen kommentoi katsoessaan taakseen ja todetessaan soraan piirtyvän jälleen yhden ruudun.
"Kyllä ehditään," Gabriel vakuutti ja jatkoi piirtoa kieli poskella. "Haluatko jatkaa, Tom?" hän sitten ehdotti ja ojensi toverilleeen karahkaansa. Hän piti kaikenlaisesta piirtämisestä niin paljon ettei aiemmin malttanut tarjota toiselle tätä mahdollisuutta.
Charlie nuuhkutti ja rahisteli äänekkäästi läheisissä puskissa, vain heiluva punainen häntä näkyi lehvien seasta. Muutaman sekunin kuluttua se peruutti ulos melkoisella vimmallla ja tuijotti intensiivisesti pensaisiin.
"Katso Tom! Vauva-mäyrä!" Gabriel hihkaisi, kun mäyränpoikanen ontui esiin. Hän huomasi sen välittömästi nyt kun hänellä oli aikaa katsella ympärilleen. Elizabeth huomioi ensimmäisenä ettei se pitänyt mitään kiirettä, vaikka oli juuri kohdannut ison koiran ja ettei se ollut enää aivan vauva joskaan ei lähellekään aikuinenkaan.
"Siihen on sattunut, äiti!" Gabriel huudahti ja kipittii kiireellä pikkuisen luo.
"Gabe, mene takaisin!" Elizabeth komensi ennen kuin poika ehti muuta kuin ojentaa kätensä silittääkseen eläinparkaa. Komento tuli sävyyn jota oli pakko totella välittömästi, lähes fyysinen voima itsessään, joten täysin hämmentynyt pikkupoika löysi itsensä hetkessä perääntýneenä useita metrejä taaksepäin. "Kumpikin, pojat, pysykää kaukana," hän lisäsi, pientä mäyrää tarkkaillen. Charlien vahva, varoittava haukahtelu ja mäyrään keskittynyt huomio vain vahvisti naisen päätelmät. Pikku karvapallo ei ainoastaan ontunut etujalkaansa, loukkaantunut jalka nyki. Se vaikutti myös väsyneeltä ja kuin sillä olisi särkyä muuallakin kuin jalassa.
"Se näyttää vesikauhun aikaisia merkkejä," äiti selitti lempeämmin mutta äärimmäisen vakavana ja piteli tiukemmin Charlien hihnasta jottei uskollinen ystävä päättäisi yrittää ajaa sitä pois laumansa ja laumansa ystävän läheltä.
Gabriel ei ollut neljän lýhyen vuotensa aikana koskaan aiemmin kohdannut vesikauhuista eläintä, etenkin kun kolme noista vuosista oli vietetty suurkaupungin keskustassa, mutta oli hänelle viimeksi kuluneen vuoden aikana kerrottu ķyseisestä taudista ja että se oli äärimmäisen vaarallinen. Pojalle ei oltu vielä selvitetty sen oireita tarkemmin, kun ei häntä kuitenkaan vielä päästetty kuljeksimaan mihinkään ilman aikuista tai paljon vanhempaa lasta. Tosin, tuskinpa hän niitä olisi muistanut saati vauvaeläimestä innostuneena ajatellutkaan. Neljävuotiaan ei kuulunutkaan ajatella kauheuksia moisissa tilanteissa, mistä kaikista syistä Elizabeth ei ollut lainkaan vihainen poikansa villieläinvauvan luokse ryntäilystä, etenkin kun tarkoitus oli ollut lohduttaa sitä.
Järkyttyneenä poika tuijotti pensaan vierellä, puoliksi sen alla, tassuaan nuolevaa suloista karvapalleroa.
"Mutta, äiti, se näyttää ihan normaalilta ja kiltiltä," poika kommentoi epävarmana.
"Aikaiset merkit, Gabe. Ne eivät aiheuta vielä hurjia muutoksia," Elizabeth muistutti eikä tenava uskaltanut ottaa puoltakaan askelta eteenpäin. Charlie vinkui kärsimättömänä ja yritti päästä edemmäs, ajamaan uhkaa tiehensä.
"Takaisin talolle, pojat," nainen paimensi tenavia käsielein kohti tulosuuntaa.
"Mutta, äiti, ruutuhyppelyrata--"
"Ei tänään," nainen keskeytti tiukasti ja viittoi vekaroita päättäväisesti takaisinpäin. Normaalisti hän antoi periksi melko helposti, mutta nyt ei olisi pienintäkään mahdollisuutta. Vaara oli lähellä ja lisäksi kuolettavaa tasoa. Eikä mikä tahansa kuolema vaan hidas sekä äärimmäisen kivulias ja tuskainen. Gabriel ei tätä tiennyt, mutta kuuli sävystä ja näki äidin kasvoilta ettei vastaväitteistä tällä kertaa olisi hyötyä.
"Sen äitikin saattaa olla lähistöllä," Elizabeth lisäsi. "Ja silläkin voi olla vesikauhu. Mäyrät ovat luonnostaan muutenkin arvaamattomia ja äkkipikaisia eläimiä. En halua teitä lähellekään sellaisia."
"Joko te palaatte?" Samuel ihmetteli kun tuttuja kasvoja kiirehti vastaan lähempänä taloa, noin viidenkymmenen metrin päässä siitä. Vaikka olihan kävely tainnut jo jotain parikymmentä minuuttia tai puoli tuntia kestääkin. Poika vaan ei vaikuttanut yhtään vähemmän energiseltä kuin lähtiessäkään. Tosin, ei petiaikaa kovin paljon yli sopisi venyttää siltikään.
"Charlie löysi mäyrän jolla on vesikauhun aikaisia oireita. Se on poikanen joten todennäköisesti täällä on jossakin mäyränpesä," Elizabeth selitti kyykistyessään tutkimaan levottoman koiran kuonoa, päätä, jalkoja ja tassuja. Ja lopuksi koko kehon, ettei mikään mahdollinen haava jäisi huomaamatta. Hän oli erityisen tarkka, koska koiran punainen ja pitkä turkki.
"Huh," mies henkäisi, "Oletteko kaikki kunnossa?" hän tiedusteli huolestunut katse ensin Elizabethissa ja sitten pojassaan joka oli pysähtynyt hänen vierelleen mutta katsoi horisonttiin jonne mäyrä oli jätetty. Ohikiitävän, niskakarvoja nostattavan kauhunhetken jälkeen hän rauhoittui tajutessaan että jos Gabrielia olisi puraistu, tai vaikka Tomiakin, se olisi olllut ensimäinen asia Elizabethin suusta ja jo ennen kuin hän ehti ihmetellä mitään.
"Ollaan. Charlie myös," nainen huokaisi helpottuneena, halasi ja suukotti koiraa joka ynähti iloisesti ja heilautteli häntäänsä. Ei se ollutkaan kuulostanut siltä että mikään olisi puraissut sitä, mutta tällaisissa tilanteissa järjelliset ajatuspolut herkästi sekaantuivat hetkeksi. Samuel katsoi myös horisonttiin jossa nousi todella tummia pilviä kuumanpainostavan ilman seuraksi. Myrskyyn todennäköisimmin menisi vielä useampi tunti, etäisintäkään jyrinää ei kuulunut, hyvällä tuurilla poika nukahtaisi ennen sitä. Mutta ilmanala ei ainaķaan auttanut tunnelmaa. Positiivisena puolena, ainakaan pojan kanssa ei tarvitsisi väitellä sisälle paluusta, mies mietti lastaan katsoessaan. Nyt poika tuskin edes muisti mäyrää.
"Isi..." Gabriel kuiskasi kauhuissaan, kyynelten noustessa silmiinsä, ja vaistomaisesti hapuili miehen kättä, katse lukittuneen horisonttiin. Samuel ei sanonut mitään, siirsi vain vauvan tukevasti vasemman käsivartensa varaan ja tarttui pojan käteen. Lempeästi ja rauhoittavan tiukasti, lähtien sitten astelemaan takaisin nyt kun Gabriel vielä pystyi omin jaloin kävelemään. Useimmat pikkulapset pelkäsivät ukkosta mutta Gabrielin kauhu oli aivan omalla tasollaan. Se oli epäilemättä puhtaasti kammon luokassa. Syvä psyykkinen ongelma jota ei ikinä musisoinnilla rauhoitettaisi.
"Päivänvaloa riittäisi vielä puolisentoista tuntia," mies pohti, "Eikös kello ole noin puoli kahdeksan?" hän tiedusteli vierellä astelevalta vaimoltaan joka sitten poimi miehen housujen sivutaskusta kellon.
"On," Elizabeth vastasi. Hän katsoi poikaa joka yritti kovasti kiirehtiä eteenpäin mutta ei millään tohtinut irrottaa isänsä kädestä joten päätýi lähinnä kiskomaan. Vaikkakin, isokokoisen ja lihaksikkaan miehen ja pikkuisen neljävuotiaan välillä tuota ei nyt oikein siksikään voinut sanoa. Poika ei päässyt eteenpäin sen nopemmin mitä isi päätti astella.
"Jos Steve niin toivoo, voisimme lähteä vielä etsimään sitä mäyränpoikasta ja päästää se kärsimyksestään. Samoin jos törmäämme muihin kohtalotovereihin..." hän pohti puoliksi itsekseen. Empatiasta huolimatta pääsyy kiirehtimiseen oli tämänhetkisen leviämisriskin minimointiin pyrkiminen. Vaikkei Correyneillä ollut koiraa tai kissaa jotka tilalla vapaasti telmisivät, esimerkiksi nälkäinen vesikauhua kantava kojootti saattaisi hyvinkin tartuttaa sen hevoseen tai karjaan jos sattuisi niihin kiinni pääsemään.
Rata hymyilytti äitiä, se kun oli loistava esimerkki neljävuotiaan innokkuudesta ja kyvyttömyydestä arvioida omaa jaksamistaan ja yhä kehittyvää tasapainoaistiaan. Tosin hän vähän epäili että Gabriel toivoi saavansa sillä lisäaikaa valvoa, mikä ei todellakaan onnistuisi. Hän ei ehdointahdoin kärsisi aamukärttyisestä lapsesta kirkossa. Etenkään kirkossa joka ei ollut oma ja jossa moni saisi heistä ensivaikutelman.
"Eiköhän siinä jo ole teille tarpeeksi hypittävää? Ette ehkä ehdi tuotakaan loppuun tänään," nainen kommentoi katsoessaan taakseen ja todetessaan soraan piirtyvän jälleen yhden ruudun.
"Kyllä ehditään," Gabriel vakuutti ja jatkoi piirtoa kieli poskella. "Haluatko jatkaa, Tom?" hän sitten ehdotti ja ojensi toverilleeen karahkaansa. Hän piti kaikenlaisesta piirtämisestä niin paljon ettei aiemmin malttanut tarjota toiselle tätä mahdollisuutta.
Charlie nuuhkutti ja rahisteli äänekkäästi läheisissä puskissa, vain heiluva punainen häntä näkyi lehvien seasta. Muutaman sekunin kuluttua se peruutti ulos melkoisella vimmallla ja tuijotti intensiivisesti pensaisiin.
"Katso Tom! Vauva-mäyrä!" Gabriel hihkaisi, kun mäyränpoikanen ontui esiin. Hän huomasi sen välittömästi nyt kun hänellä oli aikaa katsella ympärilleen. Elizabeth huomioi ensimmäisenä ettei se pitänyt mitään kiirettä, vaikka oli juuri kohdannut ison koiran ja ettei se ollut enää aivan vauva joskaan ei lähellekään aikuinenkaan.
"Siihen on sattunut, äiti!" Gabriel huudahti ja kipittii kiireellä pikkuisen luo.
"Gabe, mene takaisin!" Elizabeth komensi ennen kuin poika ehti muuta kuin ojentaa kätensä silittääkseen eläinparkaa. Komento tuli sävyyn jota oli pakko totella välittömästi, lähes fyysinen voima itsessään, joten täysin hämmentynyt pikkupoika löysi itsensä hetkessä perääntýneenä useita metrejä taaksepäin. "Kumpikin, pojat, pysykää kaukana," hän lisäsi, pientä mäyrää tarkkaillen. Charlien vahva, varoittava haukahtelu ja mäyrään keskittynyt huomio vain vahvisti naisen päätelmät. Pikku karvapallo ei ainoastaan ontunut etujalkaansa, loukkaantunut jalka nyki. Se vaikutti myös väsyneeltä ja kuin sillä olisi särkyä muuallakin kuin jalassa.
"Se näyttää vesikauhun aikaisia merkkejä," äiti selitti lempeämmin mutta äärimmäisen vakavana ja piteli tiukemmin Charlien hihnasta jottei uskollinen ystävä päättäisi yrittää ajaa sitä pois laumansa ja laumansa ystävän läheltä.
Gabriel ei ollut neljän lýhyen vuotensa aikana koskaan aiemmin kohdannut vesikauhuista eläintä, etenkin kun kolme noista vuosista oli vietetty suurkaupungin keskustassa, mutta oli hänelle viimeksi kuluneen vuoden aikana kerrottu ķyseisestä taudista ja että se oli äärimmäisen vaarallinen. Pojalle ei oltu vielä selvitetty sen oireita tarkemmin, kun ei häntä kuitenkaan vielä päästetty kuljeksimaan mihinkään ilman aikuista tai paljon vanhempaa lasta. Tosin, tuskinpa hän niitä olisi muistanut saati vauvaeläimestä innostuneena ajatellutkaan. Neljävuotiaan ei kuulunutkaan ajatella kauheuksia moisissa tilanteissa, mistä kaikista syistä Elizabeth ei ollut lainkaan vihainen poikansa villieläinvauvan luokse ryntäilystä, etenkin kun tarkoitus oli ollut lohduttaa sitä.
Järkyttyneenä poika tuijotti pensaan vierellä, puoliksi sen alla, tassuaan nuolevaa suloista karvapalleroa.
"Mutta, äiti, se näyttää ihan normaalilta ja kiltiltä," poika kommentoi epävarmana.
"Aikaiset merkit, Gabe. Ne eivät aiheuta vielä hurjia muutoksia," Elizabeth muistutti eikä tenava uskaltanut ottaa puoltakaan askelta eteenpäin. Charlie vinkui kärsimättömänä ja yritti päästä edemmäs, ajamaan uhkaa tiehensä.
"Takaisin talolle, pojat," nainen paimensi tenavia käsielein kohti tulosuuntaa.
"Mutta, äiti, ruutuhyppelyrata--"
"Ei tänään," nainen keskeytti tiukasti ja viittoi vekaroita päättäväisesti takaisinpäin. Normaalisti hän antoi periksi melko helposti, mutta nyt ei olisi pienintäkään mahdollisuutta. Vaara oli lähellä ja lisäksi kuolettavaa tasoa. Eikä mikä tahansa kuolema vaan hidas sekä äärimmäisen kivulias ja tuskainen. Gabriel ei tätä tiennyt, mutta kuuli sävystä ja näki äidin kasvoilta ettei vastaväitteistä tällä kertaa olisi hyötyä.
"Sen äitikin saattaa olla lähistöllä," Elizabeth lisäsi. "Ja silläkin voi olla vesikauhu. Mäyrät ovat luonnostaan muutenkin arvaamattomia ja äkkipikaisia eläimiä. En halua teitä lähellekään sellaisia."
"Joko te palaatte?" Samuel ihmetteli kun tuttuja kasvoja kiirehti vastaan lähempänä taloa, noin viidenkymmenen metrin päässä siitä. Vaikka olihan kävely tainnut jo jotain parikymmentä minuuttia tai puoli tuntia kestääkin. Poika vaan ei vaikuttanut yhtään vähemmän energiseltä kuin lähtiessäkään. Tosin, ei petiaikaa kovin paljon yli sopisi venyttää siltikään.
"Charlie löysi mäyrän jolla on vesikauhun aikaisia oireita. Se on poikanen joten todennäköisesti täällä on jossakin mäyränpesä," Elizabeth selitti kyykistyessään tutkimaan levottoman koiran kuonoa, päätä, jalkoja ja tassuja. Ja lopuksi koko kehon, ettei mikään mahdollinen haava jäisi huomaamatta. Hän oli erityisen tarkka, koska koiran punainen ja pitkä turkki.
"Huh," mies henkäisi, "Oletteko kaikki kunnossa?" hän tiedusteli huolestunut katse ensin Elizabethissa ja sitten pojassaan joka oli pysähtynyt hänen vierelleen mutta katsoi horisonttiin jonne mäyrä oli jätetty. Ohikiitävän, niskakarvoja nostattavan kauhunhetken jälkeen hän rauhoittui tajutessaan että jos Gabrielia olisi puraistu, tai vaikka Tomiakin, se olisi olllut ensimäinen asia Elizabethin suusta ja jo ennen kuin hän ehti ihmetellä mitään.
"Ollaan. Charlie myös," nainen huokaisi helpottuneena, halasi ja suukotti koiraa joka ynähti iloisesti ja heilautteli häntäänsä. Ei se ollutkaan kuulostanut siltä että mikään olisi puraissut sitä, mutta tällaisissa tilanteissa järjelliset ajatuspolut herkästi sekaantuivat hetkeksi. Samuel katsoi myös horisonttiin jossa nousi todella tummia pilviä kuumanpainostavan ilman seuraksi. Myrskyyn todennäköisimmin menisi vielä useampi tunti, etäisintäkään jyrinää ei kuulunut, hyvällä tuurilla poika nukahtaisi ennen sitä. Mutta ilmanala ei ainaķaan auttanut tunnelmaa. Positiivisena puolena, ainakaan pojan kanssa ei tarvitsisi väitellä sisälle paluusta, mies mietti lastaan katsoessaan. Nyt poika tuskin edes muisti mäyrää.
"Isi..." Gabriel kuiskasi kauhuissaan, kyynelten noustessa silmiinsä, ja vaistomaisesti hapuili miehen kättä, katse lukittuneen horisonttiin. Samuel ei sanonut mitään, siirsi vain vauvan tukevasti vasemman käsivartensa varaan ja tarttui pojan käteen. Lempeästi ja rauhoittavan tiukasti, lähtien sitten astelemaan takaisin nyt kun Gabriel vielä pystyi omin jaloin kävelemään. Useimmat pikkulapset pelkäsivät ukkosta mutta Gabrielin kauhu oli aivan omalla tasollaan. Se oli epäilemättä puhtaasti kammon luokassa. Syvä psyykkinen ongelma jota ei ikinä musisoinnilla rauhoitettaisi.
"Päivänvaloa riittäisi vielä puolisentoista tuntia," mies pohti, "Eikös kello ole noin puoli kahdeksan?" hän tiedusteli vierellä astelevalta vaimoltaan joka sitten poimi miehen housujen sivutaskusta kellon.
"On," Elizabeth vastasi. Hän katsoi poikaa joka yritti kovasti kiirehtiä eteenpäin mutta ei millään tohtinut irrottaa isänsä kädestä joten päätýi lähinnä kiskomaan. Vaikkakin, isokokoisen ja lihaksikkaan miehen ja pikkuisen neljävuotiaan välillä tuota ei nyt oikein siksikään voinut sanoa. Poika ei päässyt eteenpäin sen nopemmin mitä isi päätti astella.
"Jos Steve niin toivoo, voisimme lähteä vielä etsimään sitä mäyränpoikasta ja päästää se kärsimyksestään. Samoin jos törmäämme muihin kohtalotovereihin..." hän pohti puoliksi itsekseen. Empatiasta huolimatta pääsyy kiirehtimiseen oli tämänhetkisen leviämisriskin minimointiin pyrkiminen. Vaikkei Correyneillä ollut koiraa tai kissaa jotka tilalla vapaasti telmisivät, esimerkiksi nälkäinen vesikauhua kantava kojootti saattaisi hyvinkin tartuttaa sen hevoseen tai karjaan jos sattuisi niihin kiinni pääsemään.
ESITTELY ~ KOTI/MAATILA
PUHEÄÄNI
Samuel - Gabriel, 5-10v - Elizabeth
![[Image: 7984e41485053b94911f377c789a95bd.jpg]](https://i.pinimg.com/564x/79/84/e4/7984e41485053b94911f377c789a95bd.jpg)