Whispering at the campfire

[Gabriel McKenzie]

Samuel keskitti visuaalisen huomionsa onkivapansa turvalliseen pakkaamiseen, mutta kuunteli kärsivällisesti ja kohotti kulmiaan pariin otteeseen. Hän oli kyllä huomannut tytön poikamaisuuden, mutta ei sen suuremmin sitä rekisteröinyt uutispommin, syytöksen ja Gabrielin raivokohtauksen keskellä. Asia ei nyt kuitenkaan ollut aivan sama kuin hänen rouvittelu olisi. Hän kun oli oikeasti mies mutta tämä teini tässä virallisesti tyttö vaikka kuinka olisi poikatyttö. Kenen tahansa ensivalinta olisi nimittää tuntematonta henkilöä ulkoisen sukupuolen mukaisesti, jos ei erikseen ole toisin pyydetty. Hän kuitenkin nyökkäsi päätään rauhoittelun ja ymmärryksen eleenä, ssamalla tyttöön vilkaisten, sen suuremmin asiaan takertumaa.

Teinin ääneenpohdinta mahdollisista seurauksia kotona ja heti perään ettei niitä todennäköisimmin tulisikaan ja niin edelleen oli toinen hetki kun Samuel kohotti kulmiaan, kasvoillaan käväisten ymmärtäväinen ilme. Hänestä tuo kaikki, siis ilmeinen tehokkaan kotikurin puute, selitti mainiosti teinin töykeän käytöksen, jonkinasteisen vastuuttomuuden koiransa suhteen ja taipumuksen syyttää muita sitten kun jotain tapahtui. Mies heitti vavan olalleen saatuaan sen turvalliseen kantokuntoon, ja vihdoin käänsi katseensa kohti teinityttöä. Samuelin ilme oli vakava ja isällinen, ei niinkään tätä tuntematonta lasta kohtaan vaan yleisesti äskeisen tiedon ja oman poikansa kohtauksen aiheuttamien tunteiden myötä.
"No siinä tapauksessa sinulla ei taida olla mitään hätää," hän totesi tyynesti, joskin sävyssään hivenen mielipidettä ettei se ehkä ollut kaikkein paras tilanne.
"Mutta suosittelisin silti jatkossa pitämään koirasi näköpiirissä tai teltassa silloin kun et metsästä--ja jättämään se ensi kerralla kotiin. Uroskoira ei ole ainoa jota narttu kiinnostaa...Täällä on susia..." mies huomautti nostaessaan matokipon ja muut välineet kalastuslaukkuunsa.

Elizabeth joka oli ripeällä kävelyllä ehtinyt jo noin sadan metrin päähän, puolimatkaan, yritti yhä rauhoitella poikaa joka ei meinannut päästä yli pettymyksestä ja kiukusta.
"Gabe, älä jaksa!" nainen itsekin jo korotti ääntään. "Joessa ei uida, varsinkaan tuossa kohtaa!"
"Tyhmä äiti! Kyllä uidaan!" Gabriel ulvoi vastalausetta ja jatkoi kiemurtelua sillä äidin ote alkoi jo selvästi väsyä--voitto oli siis lähellä--eikä Elizabeth käsittänyt mistä niin pienellä pojalla riitti voimia raivota näin pitkään. Nainen puri hampaitaan yhteen ja laski nopeasti kymmeneen ennen kuin vastasi. Niin paljon ymmärrystä kuin hänellä riittikin pienen lapsen halujen ja pettymyksen tuomaan tunnekuohuun tämä nyt alkoi edetä epäkunnioituksen rajalle.
"Nyt riittää!" hän julisti niin ankaraan sävyyn että pojan huuto jopa vaimeni monta astetta, mutta alas pyrkimistä vekara ei lopettanut. Elizabeth laski tenavan maahan, mutta piteli silti käsivarsista kiinni, käänsi pojan kasvotusten, nosti kasvot leuasta ylös ja pakotti katsekontaktin,
"Olit miten vihainen tahansa, äidille et puhu tuohon sävyyn," hän nuhteli yhtä ankarasti.
"Sinulla on hyvin kipeä pylly loppuillan, jos asenteesi jatkuu tuohon suuntaan."

"Anteeksi, äiti...!" Gabriel sanoi hätääntyneenä, sormiaan hermostuneena väännellen, normaalilla puheäänellä mikä äskeisen loputtomalta tuntuvan huudon jälkeen kuulosti ensin melkein kuiskaukselta. Päivä uhkasi mennä nyt tosi huonoon suuntaan ja vähänkin vahvempi nimittely olisi jo sinetöinyt kohtalon.
"Hyvä on," Elizabethin sävy ja ilme pehmeni ja hän laskeutui polvilleen pojan eteen, toinen käsi lempeästi vekaran käsivarrella ja toinen silitti rauhoittavasti pientä poskea.
"Kultapieni, tiedän että rakastat vesileikkejä ja Charlieta. Ehdit kyllä niitä kyllästymiseen asti myöhemminkin--kesä on vasta alussa," nainen puhui tyynnyttelevään sävyyn. Hän oli jo pariin otteeseen yrittänyt sanoakin tuon, mutta aiemmin kaikki oli mennyt kuuroille korville. "Sitä paitsi, Charliekin nousi jo maihin. Hän tulee kohta perässä isin kanssa."
"Okei..." poika vastasi alakuloisena mutta helpottuneena, katse suunnattuna hieman äitinsä ohi, tulosuunnassa. "Päätä särkee..." vekara valitti hiljaisella äänellä ja hieraisi tummanruskeita kutrejaan.
"Niin varmasti," Elizabeth totesi, silitti pojan päälakea ja nousi ylös. Vaikkei vekara ollut missään vaiheessa itkenyt muuta kuin raivoitkua se stressin muassa kyllä riitti päänsäryn nousuun.
"Teen sinulle pajunlehti-teetä," hän lohdutti ja ohjasi lastaan jatkamaan matkaa kohti leiriä.