13-01-2018, 03:42 PM
Poika ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta tulkitsi puhetavasta ja äänenvoimakkuudesta ettei tyttö puhunut kanoille. Ja niin ollen täyi puhua hänelle. Little Wolf kuunteli tarkkaan oliko paikalle saapunut muita mutta päätteli olevansa kahden tämän tummaihoisen tytön kanssa. Ihonväri ei auttanut häntä luottamaan äänensävyyn joka ei kuulostanut uhkaavalta, koska eilen oli jo ilmennyt että tyttö asui valkonaamojen kanssa. Little Wolf istui paikallaan useita minuutteja ssenkin jälkeen kun askeleet olivat vaimentuneet ja hän tunsi varmasti olevansa yksin. Pojan vatsa huusi ruokaa, mutta raivoisan syvä epäluottamus kaikkiin täällä asuviin esti edes yrittämästä nyt kun hänet oli kai nähty.
Poika ei edes vilkaissut kanalan edustan suuntaan vaan juoksi suorinta reittiä pois maatilalta välittömästi kun kylmänkankeat raajat ja rohkeusmäärä sen sallivat. Hän selvisi juuri ja juuri tyhjälle tilalle jossa piileskeli, mutta oli nälästä ja kylmästä liian heikkona sytyttääkseen nuotiota uudestaan. Hän käpertyi karhunnahkapeittoonsa kovalle lattialle, talon perimmäisen huoneen nurkkaan ja yritti nukahtaa. Joka ilta hänen henkensä heikentyi hieman enemmän, ja joka aamu hänen fyysiset voimansa olivat merkittävästi vähäisemmät. Viimein nukahtaessaan pojan viimeinen ajatus oli pikkusiskonsa kuolema ja toive että olisi mennyt mukana.
Little Wolfin epäonnistuneen ruoanhankintayrityksen aikaan muutaman kilometrin päässä kylää lähestyi hevonen kuomun päällystämiä vankkureita vetäen, ohjaksissa noin kolmekymppinen mies ja kuomun raosta hieman hänen takanaan pistäen suuri pörröinen pää jota pimeässä voisi luulla suureksi koiraksi. Kauempaa ajurinkin ohittaisi vain kotiin palaavana maatilanpitäjänä. Ghost Bear oli yhä aktiivisesti ja väsymättömästi lastaan etsimässä ja jatkaisi vaikka lopun elämäänsä jos tarvitsisi, ja hän oli puhdasverinen syntyperäinen amerikkalainen. Punaruskea iho, ja hiustyyli - pitkät sivuilta sidotut ja päälaelta hieman villisti pitkät - tekivät sen selväksi vähäisessäkin kuunvalossa, mutta näennäistä harhautusta toi hänen tämänhetkinen asusteensa sillä hän oli pukeutunut tavallisiin valkoihoisten miesten talvivaatteisiin; nahkaiset talvisaappaat, paksut kangashousut, turkistakki, nahkahasormikkaat, ja villainen lierihattu pään ja hieman korvienkin suojana. Todetessaan poikansa matkanneen kohti valkoihoisten asuinaluetta hän oli vaihtanut kansansa vaatetuksen niihin minimoidakseen valkonaamojen provosoitumisen.
Vankkureissa susikoiransa lisäksi kulki pienehkön tiipiin tarvikkeet, paljon lämpimiä vaatteita niin hänelle kuin pojallekin, ruokavarasto jossa enimmäkseen kuivattua buffalonlihaa, hygieniavälineitä sekä muuta pientä mutta tarpeellista tai tunnearvoista. Noin tunnin myöhemmin hän löysi alueelle jossa oli pelkästään hylätyn oloisia maatiloja, iso osa ihmisistä oli ymmärrettävästi luovuttanut heinäsirkkojen armottomuuden edessä ja lähtenyt kylälle hakemaan töitä. Hän luotti susikoiransa nenään ja vaistoihin, kumppaninsa olisi ilmoittanut jos lähistöllä olisi muita ihmisiä, joten mies ohjasi hevosensa erään suuren maatilan läpi sen takaosiin josta alkoi luultavimmin melko pieni havumetsä.
Hän ei pysköinyt maatilalle vaan jatkoi syvemmälle metsään toiveissa löytää sopiva paikka tiipiin pystytykseen. Maatilan omisti kuitenkin joku eikä hän halunnut riskeerata ongelmia omistajan mahdolliseen paluun myötä. Lisäksi, metsän keskellä - vaikka pienenkin - voisi turvallisemmin pitää tulta tiipiissä ympäri vuorokauden ilman että kukaan ilmestyisi tutkimaan. Siellä se tulkittaisiin helpommin vain kulkurin nuotioksi, toisin kuin hylätyllä maatilalla jolta se saatettaisiin tulkita tunkeilijaksi.
Yö läheni jo aamu viittä kun Ghost Bear oli vihdoin löytänyt pienen aukion tiipiilleen ja saanut sen kasaan tikapuiden avulla. Hän ei ollut tiipiitä elämässään pystyttänyt kuin muutaman kerran viime päivien aikana, mutta oli nähnyt äitinsä ja heimonsa naisten tekevän niin lukemattomat kerrat eikä tehtävä siksi vienyt häneltä enempää kuin tunnin. Wakaŋhdiŝa, hänen valtava 4-vuotias susikoiransa juoksenteli energisenä ympäri metsää mutta ei huvin vuoksi. Se toi isännälleen kasvavan kasan risuja ja oksia, kaikki mitä maasta vain löytyi. Osa oli märkiä, osa kuivempia, mutta se oli tottunut auttamaan laumansa jäseniä tässä tilanteessa etsimällä polttopuuta tiipiin pesään.
Ghost Bear valmisti tulipesän mutta ei sytyttänyt sitä sillä hänellä oli kiire jatkaa pienen poikansa etsimistä. Kaikki hänen ajatuksensa oli pakkomielteisesti kohdistuneet siihen asumuksen pystytyksenkin aikana. Mies pakkasi keskikokoiseen laukkuun pari lasipurkillista kuivattua buffalonlihaa ja kolme puolen litran lasipulloa juomakelpoiseksi keitettyä vettä, sekä lämpimän vaatekerraston Little Wolfin koossa. Nekin olivat tyypillisen työväenluokan valkoihoisen pojan vaatteet. Niin kauan kun he viipyisivät tällä alueella Ghost Bear katsoi parhaaksi pukeutua mahdollisimman huomioitaherättämättömästi - valkoihoisilla kun oli melko kapea käsitys siitä mikä on "sivistynyttä". Toiselle olalleen hän asetti hihnasta roikkumaan ladatun haulikon.
Mies asteli ripeää vauhtia, uskollinen lemmikkinsä vierellään, kohti paikkaa jossa tämän kuono oli viimeksi vainunnut Little Wolfin jäljet. Hän katseli hetken tähtitaivasta ja kuuta, arvellen että saisi vielä ainakin pari kolme tuntia aikaa rauhassa etsiä. Farmien pitäjät ja työläiset yleensä heräilivät näihin aikoihin, mutta ensimmäiset tunnit usein kuluivat navetoissa ja muissa sisätiloissa. Auringonnousu ainakin oli hänen puolellaan myöhäisellä ajankohdallaan tähän aikaan vuodesta.
Nuuhkittuaan pojan talvitöppösiä muistutukseksi siitä mitä oltiin tekemässä, Wakaŋhdiŝan askel kiihtyi ja kuono maata viistäen se suuntasi poispäin hylättyjen farmien alueelta jolta he olivat noin kymmenen minuuttia aiemmin jo poistuneet. Susikoira pysytteli kolmen metrin etäisyydellä isäntänsä edellä, ja Ghost Bearin toivo että poika olisi löytänyt turvallisen piilopaikan hupeni joka minuutti. Hän alkoi alitajuisesti tarkkailemaan sen olemusta ja äännähdyksiä pahimman varalta. Hän oli vuosien aikana oppinut tunnistamaan merkit siitä että se haistoi kuoleman.
Poika ei edes vilkaissut kanalan edustan suuntaan vaan juoksi suorinta reittiä pois maatilalta välittömästi kun kylmänkankeat raajat ja rohkeusmäärä sen sallivat. Hän selvisi juuri ja juuri tyhjälle tilalle jossa piileskeli, mutta oli nälästä ja kylmästä liian heikkona sytyttääkseen nuotiota uudestaan. Hän käpertyi karhunnahkapeittoonsa kovalle lattialle, talon perimmäisen huoneen nurkkaan ja yritti nukahtaa. Joka ilta hänen henkensä heikentyi hieman enemmän, ja joka aamu hänen fyysiset voimansa olivat merkittävästi vähäisemmät. Viimein nukahtaessaan pojan viimeinen ajatus oli pikkusiskonsa kuolema ja toive että olisi mennyt mukana.
Little Wolfin epäonnistuneen ruoanhankintayrityksen aikaan muutaman kilometrin päässä kylää lähestyi hevonen kuomun päällystämiä vankkureita vetäen, ohjaksissa noin kolmekymppinen mies ja kuomun raosta hieman hänen takanaan pistäen suuri pörröinen pää jota pimeässä voisi luulla suureksi koiraksi. Kauempaa ajurinkin ohittaisi vain kotiin palaavana maatilanpitäjänä. Ghost Bear oli yhä aktiivisesti ja väsymättömästi lastaan etsimässä ja jatkaisi vaikka lopun elämäänsä jos tarvitsisi, ja hän oli puhdasverinen syntyperäinen amerikkalainen. Punaruskea iho, ja hiustyyli - pitkät sivuilta sidotut ja päälaelta hieman villisti pitkät - tekivät sen selväksi vähäisessäkin kuunvalossa, mutta näennäistä harhautusta toi hänen tämänhetkinen asusteensa sillä hän oli pukeutunut tavallisiin valkoihoisten miesten talvivaatteisiin; nahkaiset talvisaappaat, paksut kangashousut, turkistakki, nahkahasormikkaat, ja villainen lierihattu pään ja hieman korvienkin suojana. Todetessaan poikansa matkanneen kohti valkoihoisten asuinaluetta hän oli vaihtanut kansansa vaatetuksen niihin minimoidakseen valkonaamojen provosoitumisen.
Vankkureissa susikoiransa lisäksi kulki pienehkön tiipiin tarvikkeet, paljon lämpimiä vaatteita niin hänelle kuin pojallekin, ruokavarasto jossa enimmäkseen kuivattua buffalonlihaa, hygieniavälineitä sekä muuta pientä mutta tarpeellista tai tunnearvoista. Noin tunnin myöhemmin hän löysi alueelle jossa oli pelkästään hylätyn oloisia maatiloja, iso osa ihmisistä oli ymmärrettävästi luovuttanut heinäsirkkojen armottomuuden edessä ja lähtenyt kylälle hakemaan töitä. Hän luotti susikoiransa nenään ja vaistoihin, kumppaninsa olisi ilmoittanut jos lähistöllä olisi muita ihmisiä, joten mies ohjasi hevosensa erään suuren maatilan läpi sen takaosiin josta alkoi luultavimmin melko pieni havumetsä.
Hän ei pysköinyt maatilalle vaan jatkoi syvemmälle metsään toiveissa löytää sopiva paikka tiipiin pystytykseen. Maatilan omisti kuitenkin joku eikä hän halunnut riskeerata ongelmia omistajan mahdolliseen paluun myötä. Lisäksi, metsän keskellä - vaikka pienenkin - voisi turvallisemmin pitää tulta tiipiissä ympäri vuorokauden ilman että kukaan ilmestyisi tutkimaan. Siellä se tulkittaisiin helpommin vain kulkurin nuotioksi, toisin kuin hylätyllä maatilalla jolta se saatettaisiin tulkita tunkeilijaksi.
Yö läheni jo aamu viittä kun Ghost Bear oli vihdoin löytänyt pienen aukion tiipiilleen ja saanut sen kasaan tikapuiden avulla. Hän ei ollut tiipiitä elämässään pystyttänyt kuin muutaman kerran viime päivien aikana, mutta oli nähnyt äitinsä ja heimonsa naisten tekevän niin lukemattomat kerrat eikä tehtävä siksi vienyt häneltä enempää kuin tunnin. Wakaŋhdiŝa, hänen valtava 4-vuotias susikoiransa juoksenteli energisenä ympäri metsää mutta ei huvin vuoksi. Se toi isännälleen kasvavan kasan risuja ja oksia, kaikki mitä maasta vain löytyi. Osa oli märkiä, osa kuivempia, mutta se oli tottunut auttamaan laumansa jäseniä tässä tilanteessa etsimällä polttopuuta tiipiin pesään.
Ghost Bear valmisti tulipesän mutta ei sytyttänyt sitä sillä hänellä oli kiire jatkaa pienen poikansa etsimistä. Kaikki hänen ajatuksensa oli pakkomielteisesti kohdistuneet siihen asumuksen pystytyksenkin aikana. Mies pakkasi keskikokoiseen laukkuun pari lasipurkillista kuivattua buffalonlihaa ja kolme puolen litran lasipulloa juomakelpoiseksi keitettyä vettä, sekä lämpimän vaatekerraston Little Wolfin koossa. Nekin olivat tyypillisen työväenluokan valkoihoisen pojan vaatteet. Niin kauan kun he viipyisivät tällä alueella Ghost Bear katsoi parhaaksi pukeutua mahdollisimman huomioitaherättämättömästi - valkoihoisilla kun oli melko kapea käsitys siitä mikä on "sivistynyttä". Toiselle olalleen hän asetti hihnasta roikkumaan ladatun haulikon.
Mies asteli ripeää vauhtia, uskollinen lemmikkinsä vierellään, kohti paikkaa jossa tämän kuono oli viimeksi vainunnut Little Wolfin jäljet. Hän katseli hetken tähtitaivasta ja kuuta, arvellen että saisi vielä ainakin pari kolme tuntia aikaa rauhassa etsiä. Farmien pitäjät ja työläiset yleensä heräilivät näihin aikoihin, mutta ensimmäiset tunnit usein kuluivat navetoissa ja muissa sisätiloissa. Auringonnousu ainakin oli hänen puolellaan myöhäisellä ajankohdallaan tähän aikaan vuodesta.
Nuuhkittuaan pojan talvitöppösiä muistutukseksi siitä mitä oltiin tekemässä, Wakaŋhdiŝan askel kiihtyi ja kuono maata viistäen se suuntasi poispäin hylättyjen farmien alueelta jolta he olivat noin kymmenen minuuttia aiemmin jo poistuneet. Susikoira pysytteli kolmen metrin etäisyydellä isäntänsä edellä, ja Ghost Bearin toivo että poika olisi löytänyt turvallisen piilopaikan hupeni joka minuutti. Hän alkoi alitajuisesti tarkkailemaan sen olemusta ja äännähdyksiä pahimman varalta. Hän oli vuosien aikana oppinut tunnistamaan merkit siitä että se haistoi kuoleman.