09-07-2017, 07:32 PM
Lauantai, 4.12.1875
n. 03:00
Myöhäisen illan Little Wolf kierteli autiota maatilaa, jatkuvasti varautuneena sillä se oli laaja eikä sitä tiennyt mitä tai kuka sieltä löytyisi vaikka talo tyhjillään ja paksun pölyn peitossa seisoikin. Ainoa muona mitä hän löysi oli homehtunut leipä ja ruoan valmistukseen tarvittavia kuiva-aineksia joista hän ei osaisi tehdä yhtään mitään. Poika huokaisi uupuneena ja syvän murheellisena. Tämä alkoi olla liian vaikeaa ja liian raskasta. Kaikessa neuvokkuudessaan ja sitkeydessäänkin hän alkoi tuntea olonsa täysin riittämättömäksi ja avuttomaksi. Jos kaikki olisi oikein, hänen ei tarvitsisi tehdä mitään tällaista vielä melkein vuosikymmeneen. Pojasta aikuiseksi siirryttiin hänen heimossaan vasta kuudennentoista vuoden jälkeen, mutta tässä hän nyt joutui esittämään aikuista ihan yhtäkkiä. Niiden keskellä joiden syytä kaikki oli. Hetken hän harkitsi tosissaan vain lopettaa ja kuolla nälkään. Niin raskasta kuin kaikki tämä olikin, etenkin henkisesti, häntä hirvitti enemmän ajatus kuolemasta samalla tavalla kuin heimonsa.
Hän laahasi jalkojaan siirtyessään takaisin maatalon takapihalle, kädessään keittiöstä löytämänsä tulitikkurasia jossa oli vielä muutama käyttämätön jäljellä. Kipinä, ja sitten pieni liekki jota poika jäi tuijottamaan astellessaan kohti nuotiota jonka oli kasannut aiemmin ulkorakennuksesta löytämistään haloista ja sisältä keräämistään papereista. Liekki alkoi jo poltella hänen sormiaan kun hän vihdoin heitti sen niiden keskelle. Hän kääriytyi ohueen, pölyiseen peittoon jonka oli tutkimusretkellään mukaansa poiminut talon syövereistä ja istahti lumiseen maahan. Nauttien kasvavien liekkien lämmöstä hän sulki silmänsä ja kuvitteli istuvansa kotikylässään perheensä ja ystäviensä kanssa, kuuntelemassa kylän vanhimpien tarinoita ja syömässä kuivattua buffalon lihaa. Hän saattoi melkein kuulla iloisen puheensorinan ja tutut äänet ympärillään. Lämmin muisto ei viipynyt kauaa kun kaiut menneisyydestä muuttivat sävyään viimeisen illan taistelun ja kuoleman huudoiksi.
Pikkuinen laskeutui kyljelleen makaamaan nuotion viereen, tiukasti ohueen peittoon kääriytyneenä. Hän ei ollut vielä kunnolla itkenyt kaikkina näinä päivinä, aluksi shokki esti edes tajuamasta mitä oli tapahtunut ja sitten jatkuva tarve pohtia seuraavaan hetkeen selviytymistä ei jättänyt tilaa sille. Tänä yönä hän tunsi olevansa tarpeeksi eristyksissä alueen asukkaista, hän ei uskonut että kukaan ainakaan keskellä yötä päättäisi käydä tyhjällä maatilalla. Ellei sitten joku toinen koditon tai matkaaja. Nyt kaikki tulvi hänen päälleen ja itkua riitti pitkän aikaa, ja vain kuu kuuli sen. Päänsärystä huolimatta poika nukahti kyyneliinsä, vaarallisen lähellä nuotiota sillä päiväkausien pakkasessa vaelluksen jälkeen sitä halusi olla niin lähellä lämpöä kuin millään mahdollista.
Nuotio loimusi yhä komeasti, kun hän havahtui takaisin karuun todellisuuteen unesta jossa oli isänsä ja tämän metsästysjoukon mukana ja kaatoi ihan itse ja yksin kaikki saaliit. Hän lojui selällään, puoliunessa tähtiä tuijottaen ja pohti unta joka yhä häilyi mielessä mutta kaikkosi hetki hetkeltä kauemmas mielen takamaille. Paljon enemmän hän ikävöi isäänsä muun perheensä lisäksi, mutta ei tuona hetkenä voinut mitään sille että oli myös vihainen ettei häntä oltu otettu mukaan metsästysretkelle tuona päivänä. Entäs sitten että he lähtivät kaatamaan karhuja? Olisi hän silti jotain voinut mukana tehdä...Ja olisi säästynyt kaikelta tältä. Samaan aikaan preerian villimmällä puolella hänen isänsä pohti aivan samaa asiaa ja vaikka miehellä riitti pikkupoikaansa enemmän ymmärrystä siihen ettei kukaan voinut aavistaa tulevaa hänellä oli itsellään paljon enemmän vaikeuksia antaa itselleen anteeksi. Little Wolf oli jo antanut siihen mennessä kun pakkasyö karisti viimeisetkin unen rippeet hänen uupuneista tummista silmistään ja hän kohottautui istumaan.
Poika sammutti nuotion sadevesitynnyristä pienempään ämpäriin kauhomallaan vedellä, piilotti tavaransa talon sisälle kometon perälle peittoon käärittynä, ja lähti kulkemaan takaisin kohti maatilaa josta edellisenä yönä oli paennut. Riski oli merkittävä, mutta koska kukaan ei ollut huutanut tai ampunut hänen peräänsä hän oli melko vakuuttunut ettei häntä oltu sittenkään nähty. Että asukkaat ajattelivat kanantappajan olleen jokin villieläin. Tenava oli jo autuaasti unohtanut joutuneensa murtautumaan ulos kanojen alueelta. Poika oli melko varma siitäkin että siellä ainakaan ei ollut koiraa, oli hän sen verran mekkalaa kanalassa aiheuttanut ja koirien vainulla hänet olisi varmasti havaittu lähes heti. Jo tutumpi maatila tuntui sillä hetkellä paremmalta vaihtoehdolta kuin laittaa nenänsä aivan uudelle tilalle.
Tällä kertaa mukana hänellä oli vain kiviveitsensä ja jousipyssynsä sekä olallaan nuolikotelo täynnä nuolia, ja pussi jossa kuljettaa pieni saalis. Jos kanavarkaus epäonnistuisi jälleen, sitä voisi yrittää saalistaa pesukarhun. Tuskin se ainakaan pahemmalta maistuisi kuin homeinen leipä...Niin paljon kuin hän olikin joutunut vaeltamaan viime päivinä, taival oli tuskaisen pitkä. Poika päätti että tänään hän ei lähtisi tyhjin käsin, ei ainakaan vain siksi että joku hahmo lähestyi - vähintäänkin sillä täytyisi olla ase mukana että hän pinkoisi pakoon ilman ruokaa. Vaikka hän tavallisesti rakasti riskien ottoa, tämän hän koki suurimpana koskaan...mutta nälkä ajoi epätoivoisiin tekoihin. Näin talvisin keveinkin askel synnytti väkisinkin hieman ääntä pakkaslumipeitteen takia, mutta tenava liikkui ripeästi ja kuun valoa vältellen, määrätietoisesti syvemmälle tilan pihaa suuntaan jossa muisteli kanalan sijainneen. Varmuuden vuoksi hän pysähtyi odottelemaan ja kuuntelemaan aina kun saavutti ikivihreän pensaan. Kiirettä ei ollut...Hänellä ei olisi ehkä enää koskaan mitään muuta kuin aikaa. Kukaan ei odottanut kotiin...Kotia ei ollut. Ajattele kana-ateriaa, ajattele kana-ateriaa, hän kannusti itseään kun uudet kyyneleet kirvelsivät hänen pakkasen kuivattamissa silmissään.