OLD WEST TALES
Whispering at the campfire - Printable Version

+- OLD WEST TALES (https://hiddenkiss.net/oldwest)
+-- Forum: PELIT (https://hiddenkiss.net/oldwest/forumdisplay.php?fid=7)
+--- Forum: Minnesota (https://hiddenkiss.net/oldwest/forumdisplay.php?fid=18)
+---- Forum: Burns (https://hiddenkiss.net/oldwest/forumdisplay.php?fid=23)
+---- Thread: Whispering at the campfire (/showthread.php?tid=44)

Pages: 1 2 3 4 5


RE: Whispering at the campfire - Rebecca 'Stuart' Wrightreed - 03-05-2018

Ei Stuart mikään tyhmä nuori ollut, vaikkakin oli nostanut metelin, vahingosta joka ei ollut McKenzien syy. Hän oli oikeastaan järkyttynyt, hetkellisesti sen vuoksi, että oli kuvitellut pedon hyökänneen hänen rakkaan koiransa kimppuun ja vaikka helpotukseksi kyseessä olikin vain koirien parittelu, niin adrenaliiniryöppy oli tullut purettua sitten, kyseenalaisella ja hyvin epäkohteliaalla tavalla. Vaikka hän osasi ajatella asioita järkevästikin, oli hän vielä jollain tavalla lapsikin, vaikka olikin yleisesti ottaen vastuuntuntoinen. Nuorukainen hoiti askareensa jämptisti, osasi laittaa eri ruokia ja leipoa, lisäksi hän osasi käyttää asettakin erittäin taitavasti ja tunsi eläintenjälkiä ja luonnon merkkejä muutenkin, totuus silti oli, että hän ei aina osannut olla tahdikas, mutta suun sulkemisen hän oli oppinut.

Astellessaan kohti leiriään, hän pohti, kuinka oli loukkaantunut neidittelystä, olisihan se pitänyt jo vaatteista nähdä, että hän oli jätkä, jos ei ehkä kropaltaan, niin kaikinpuolin muuten. Hän oli koulun kovin tappelija ja jotkut häntä isommatkin pojat, olivat jääneet toiseksi, kun hänen kanssaan olivat tapelleet. "Vai vielä neiti", tomboy tuhahti kiukkuisena ja sai koiransa katsekontaktin. "En oo sulle kiukkunen, mut otetaas spurtti", Stu sanoi ja kaksikko juoksi loppumatkan leirille. Stuart palasi joelle kalastamaan, hänen ahvenensa oli hävinnyt parempiin suihin ja Barbel oli rauhallisesti vähän matkan päässä, juomassa vettä. Sally päätti mennä loiskuttelemaan.

Nuorukainen keskittyi taas onkimiseen ja hän täytti piippunsakin uudestaan, teelehdillä, sillä entiset olivat jo tuhkaa ja teelehtien polttelu rauhoitti häntä, yhtä lailla kuin eläinten hoitaminen. Polttelusta oli vain tullut jätkämäinen tapa. Kaikki jätkämäisyys oli opittu isoveljiltä ja hän oli ylpeä, että sai olla jätkä, jätkien joukossa. Noita asioita pohdiskellessaan, hänen onkeensa tarttui kala ja kun hän oli lopulta saanut toisenkin, hän perkasi kalat rannassa ja huuhteli ne, ennen kuin lähti hän koirineen, tekemään nuotiota ja valmistamaan kalaa, pestyään kiehautetulla vedellä kätensä.


RE: Whispering at the campfire - Gabriel McKenzie - 04-05-2018

Ennen kuin hän sai istahtaa nuotiolle hänet passitettiin takaisin telttaan pesemään kädet, Samuel liittyen seuraan sillä ei itsekään ollut sitä vielä ehtinyt.
"Ei ole reilua," Gabriel valitti istahtaessaan lopulta viltin vierelle ja katsoi koiraa synkeänä, "Charlie sai uida, mutta minä en..." hän selvensi ongelmaansa.
"Eikös äiti selittänyt miksi?" Samuel kysyi enemmänkin toteavaan sävyyn, huomionsa puuhassaan asettaessaan pieniä lautasia viltille eväiden viereen. Gabriel vain ynähti tyytymättömänä vastaukseksi. Mies nosti katseensa murjottavaan poikaan.
"Poika, Charlie on vettä rakastavaa metsästyskoirarotua ja on uinut pennusta asti. Se on tarpeeķsi vahva uimari ja tehnyt niin joessa ennenkin. Sinä et osaa etkä jaksa vielä uida lähellekään tarpeeksi hyvin ja kauan," mies toisti asiat nyt kun tenava ei kiukutellut äänekkäästi eli jopa kuuntelisi paremmin. Silti, erityisesti murjottaessaan poika saattoi joskus kärsiä valikoivasta kuulosta. Nytkin vekara taisi keskittyä enemmän koiran katsomiseen ja kadehtimiseen.

"Gabriel, katso minuun kun puhun sinulle," isä komensi tiukasti joskin lempeästi.
"Sinä et voi uida joessa," hän jatkoi kun oli saanut pojan jakamattoman huomion.
"Se on liikkuvaa vettä jonka virtausvoimakkuus vaihtelee hyvinkin äkillisesti eri kohdissa, eikä jokien vesi edes lämpene kunnolla. Lisäksi pinnan alla liikkuu lukuisia vaaroja kuten irto-oksia, kiviä ja paljon muuta. Aikuistenkaan ei sovi uida joissa ilman tosi vahvaa uimataitoa ja huolellista paikan valintaa," hän selitti hyvin vakavana, katse pojan silmissä, syyt hitaasti listaten jotta pikkuisella olisi mahdollisuus sisäistää ne kaikki.
"Joki-uinti on vaarallista, siellä voi vammautua todella vakavasti. Äiti kertoi tämän kaiken aiemmin ja minä kerron nyt, ja olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Sinä et saa uida joessa." Merkittävin vaara oli tietenkin kuolema mistä asiasta oli ihan vähän puhuttu viime vuonna kun naapurin koira jonka kanssa Gabriel ja Charlie usein telmivät oli kuollut, mutta Gabriel oli aivan liian nuori muistamaan sitä enää saatika todella käsittämään kuolemaa--etenkin kun kukaan pojan rakkaista ei vielä ollut kuollut. Joten Samuel päätti mainita vain vakavan vammautumisen vaaran.
"Mutta jos Charlie on--" poika aloitti lähes välittömästi. Charlie nosti päänsä uteliaana talon miesväkeä kohti kun sen nimi mainittiin taas kerran.
"Et edes Charlien kanssa. Sitähän sinä halusit mutta äiti kielsi, ja minä myös," mies keskeytti, sävynsä jälleen tiukempi. "Mahdoitkohan kuunnella vai mietitkö vain mitä sanoisit vastalauseeksi?"
"Kuuntelin minä..." poika huokaisi turhautuneena ja laski katseenza maahan, yhä murjottaen. Totuus oli että suuri osa oli mennyt toisesta korvasta ulos samantien, koska sanat eivät miellyttäneet. Charlie laski päänsä takaisin etutassujensa päälle, isännät eivät selvästikään puhutelleet häntä.
"Hyvä. Onko sinulla mitään kysyttävää? Ihan mitä vain, kulta." Samuel tiedusteli, uskoen että asia alkoi olla selvä.

"Teemme parhaamme vastata,"  sanoi Elizabeth joka oli tällä välin viimeistellyt picnic-illallisen asetelman. Gabriel huokaisi uudestaan, katsahtaen vuoroin kumpaankin vanhemmistaan, pudisti päätään ja tuijotti sitten taas Charlieta.
"Toivoisin olevani koira," poika totesi sydämensä pohjasta. Pariskunta hymyili myötätuntoisesti, tietäen miten paljon poika rakasti vedessä leikkimistä. Enemmän kuin varsinaista uimista, joskin malttoi sitäkin siinä ohella harjoitella. He kuitenkin tiesivät että kun poika puhui uimisesta se tarkoitti enemmänkin vedessä riehumista ja leikkiä.

Kummallakin kävi mielessä luvata että huomenna kotimatkalla voitaisiin pysähtyä jollekin järvelle tai lammelle uimaan, etenkin Elizabeth oli taipuvainen siihen, mutta toistensa kanssa lyhyen katsekontaktin myötä he päättivät tämän olevan yksi hyvä mahdollisuus opettaa elämää. Pojan oli opittava että elämässä ei aina saisi haluamaansa vaikka asia olisi miten tavallista ja vaatimatonta, ei edes viiveellä tai eri muodossa. Toki he antaisivat hänen leikkiä vedessä tänäkin kesänä--heidän valvonnassaan tietenkin--mutta tämä retki saisi kelvata ilman uintihetkeä. Eihän ilma edes ollut kuuma ja kesäkin oli niin alussa että edes järvivedet tuskin olisivat miellyttävän lämpöisiä vielä.

"Ah, mutta siinä onkin vielä yksi syy lisää miksi Charlien on hyvä saada uida. Koirilla on paljon vähemmän virikkeitä ja mahdollisuuksia kuin pienillä lapsills," Samuel totesi hyväntuulisesti ja siirtyi jakkaralta maahan istumaan pojan viereen. "Meillä taitaakin olla sinulle pieni yllätys mukana," hän lisäsi salaperäiseen sävyyn, ja otti vastaan vaimonsa ojentaman lautasellisen broilerisalaattia. "Kiitos, rakas," hän sanoi laskiessaan sen eteensä.
"Mikämikämikä? Mikä se on??" Gabriel innostui niin että ponnahti jaloilleen ja silmät loistaen nyki isänsä paidan hihaa olkapäänm kohdalta.
"Istuhan vielä alas," mies kehotti ja Elizabeth kasasi pojan annosta. Niin hienoa kuin olikin että vekara unohti murheensa samantien, nyt oli kuitenkin illallisaika.
"Näet sitten illallisen jälkeen," Samuel sanoi. "Mutta vain jos syöt lautasen tyhjäksi nätisti ja hotkimatta," hän lisäsi jottei pöytätavat unohtuisi inmon keskellä ja ilman varsinaista pöytää. 
Gabriel istui takaisin ja otti oman lautasensa. "Kiitos, äiti."
"Whoa! Eipäs hätäillä tässäkään, Gabe," Samuel totesi ja laski kätensä pojan käsivarrelle joka oli jo toimittamassa ensimmäistä haarukallista suuhun, aivan muutaman sentin päässä.
"Mikäs tulee ennen ruokailua?" hän muistutti merkitsevään sävyyn ja katsoi alas poikaan joka selvästi ajatteli vain teltassa odottavaa salaisuutta.
"Oh!" poika hätkähti heetken ajatusten järjestelyn jälkeen ja laski lautasensa viltille kuin se olisi ollut hieman kuuma. "Anteeksi," tenava totesi sydämestään, ei isälle ja äidilleen vaan kohti kirkasta sinistä taivasta. Pariskunta katsoi jälkikasvuaan rakkaudella, sitten jokainen heistä sulki silmänsä ja risti kätensä, sillä kertaa äidin lausumaan, rukoukseen.


RE: Whispering at the campfire - Rebecca 'Stuart' Wrightreed - 04-05-2018

Astellessaan kohti leiriään, Stuart hyräili itsekseen ja perille päästyään alkoikin tehdä nuotiota. Barbel oli tullut teltan viereen makoilemaan ja nuokkui rauhallisesti, Sallyn mennessä sen turpaa nuolemaan. Nuorukainen oli laittanut piipun taskuunsa, teepussin kanssa ja napilla sulkenut taskun, jotta pystyi keskittymään nuotioon. Nuotion lopulta syttyessä, tyttö lisäsi siihen puita ja asetti kalat sopivan kepin varaan ja asetti ne niin, että ne alkaisivat kypsyä. Satulalaukustaan, hän otti edellisiltana leipomaansa leipää ja kälynsä valmistamaa herkullista juustoa leivälle. Kyytipojaksi hän otti kenttäpullonsa, jossa oli raikasta jokivettä, jonka oli hän oli keittänyt. Uskonnosta erityisemmin piittamatta, hän alkoi syödä ilman ruokarukousta, joka oli aina ukin kanssa pidettävä.
Stu ei kuitenkaan syönyt kaikkea leipää ja juustoa, sillä hän olisi retkellään ehkä kaksi yötä ja seuraavanakin päivänä hän tarvitsi syötävää, vaikka aikoikin metsästää. 
Poikatyttö istui nuotion vieressä, muutaman havuoksan päällä, kun Sally-koira tuli emäntänsä viereen makoilemaan.

Kalojen kypsyttyä, Stuart otti pienen suolapaketin ja suolasi kalat, ennen kuin alkoi syödä niitä, tullen lopulta kylläiseksi. Hän kävi hetkeksi makaamaan koiransa vierelle ja katsoi taivasta. Hän puhui hiljaa ylös kohden, ajatellen vanhempiensa kuulevan: "Olin teistä varmaan epäkohtelias tänään. Mutta en minä vaatinut niiltä mitään. Minua vain kenkutti, kun säikähdin." Sallyn kieli lipäisi emäntänsä korvaa, saaden tämän naurahtamaan. "Pitäskö meidän vielä lähtee metsälle", Stu kysyi koiraltaan ja tämä tietenkin innostui. Niinpä Stu nousi ja sammutti nuotion, ottaen jälleen aseensa ja asevyönsä, astellen Barbelin luo ja pian kolmikko meni hieman syvemmälle, katsomaan olisiko villiriistaa saatavilla.


RE: Whispering at the campfire - Gabriel McKenzie - 05-05-2018

Aterian jälkeen Elizabeth tarjoili illallisen Charlielle, ja hevoselle joka yhä rentoutui puun varjossa, samalla kun Samuel ja Gabriel tyhjensivät pöydän ja rullasivat viltin laukkuun. Lopulta pojan kärsivällinen odotus palkittiin erityisen miellyttävällä lahjalla. Gabriel rakasti kaikenlaisia kuulapelejä ja oli koko kevään tahtonut kuulasolitaire-lautapeliä jonka oli kotikaupungin lelukaupassa nähnyt. Värikkäät lasikuulat olivat kauniita ja erityisesti lapsen silmään houkuttavia, pelikin oli yksinkertainen ja hauska sinänsä...Mutta se vaati melko kehittynyttä kokonaisuuden hahmotuksen taitoa ja kykyä suunnitella useampi siirtoja eteenpäin. Pelin suositusikä olikin 8-vuotiaasta ylöspäin eli oli hyvin epätodennäköistä että heidän 5-vuotiaansa pääsisi lähellekään voittoa ja näin ollen saattaisi turhautua tai kyllästyä ennen pitkää.

Mutta kun poika silti sitkeästi kinusi sitä kuukausitolkulla, Samuel päätti että voisihan sen silti ostaa--aikanaan kahdeksan vuotta täyttyisi ja tokihan hekin tästä pelistä voisivat nauttia joskus kun töiltään ehtivät ja jaksoivat. Nyt oli oikein sopiva tilaisuus testata kauanko peli vekaraa viihdyttäisi. Yllätys oli ajateltu yksinkertaisesti lapsen ilahduttamisen lisäksi myös mahdollisuutena viettää edes muutama hetki omaa aikaa ilman tarvetta viihdyttää tai pitää poikaa aktiivisesti silmällä.
"Tavoite on että laudalle jää vain yksi kuula tuohon aivan keskelle," Samuel selitti istuessaan innoissaan pomppivan pojan vieressä avaamassa pakkausta. "Kuulia saa liikuttaa vain yhden tai useamman rivissä olevan yli hyppäämällä. Ei siirtymällä viereiseen tyhjään koloon. Yli hypätty kuula siirretään aina tähän kouruun. Kuulien värillä ei ole merkitystä, ne on vain silmänamia. "
"Kuulostaa tosi hauskalta," Gabriel totesi silmät loistaen ja vihdoin malttoi istua polviensa päälle isänsä viereen.
"Nameista puheen ollen..." Elizabeth sanoi ja kaivoi laukusta vielä pienen pussin irtokarkkia. "Nämä ovat ekstraa. Saat silti tavalliseen tapaan karkkia myös lauantaina," hän lisäsi.

"Yay!!" poika huudahti ja kömpi kiireesti pari metriä äidin luo noutamaan pussukkaa. "Kiitoskiitoskiitos!" vekara tihkui iloa ja halasi kumpaakin vanhemmistaan. "Tämä on ollut paras eväsretki ikinä!" hän julisti muksahtaessaan takaisi  istumaan pelin äärelle. Eväsretkien listassa se ei toki merkinnyt paljoa koska poika ei muistanut enää aiemmista juuri mitään, mutta isä ja äiti olivat hyvin iloisia että tenava tunsi noin sillä se meinasi ettei hän enää hinkunut jokeen ja että koko päivä muilta osin oli onnistunut ja muistot varmasti vaikuttaisivat pojan kasvua vahvistavasti vielä pitkään senkin jälkeen kun vuodet ja uudet kokemukset siirtäisivät tämän päivän syvälle nuoren mielen varastoihin.

"Pelaa vain täällä teltassa. Jos kuulia karkaa niin ne eivät ainakaan pääse kovin pitkälle," Elizabeth kehotti, istuen pojan ja miehensä vastapä. Muutamia minuutteja pariskunta istui Gabrielin seurana auttaen häntä hyvään alkuun aivan varmasti liian haasteellisessa pelissä jopa heidän haasteista pitävälle vekaralleen jaksaa alusta asti omillaan, ja poika jakoi namipussinsa sisältöä--joskin äiti ja isä ottivat vain yhdet kumpainenkin. Karkit oli nimenomaan tarkoitettu pojalle ja mitä enemmän herkkuja hänellä oli sitä kauemmin ehkä viihtyisi pelinkin parissa. Kun Gabriel vaikutti uppoutuneen peliin, he siirtyivät takaisin ulos nuotion äärelle.


RE: Whispering at the campfire - Rebecca 'Stuart' Wrightreed - 06-05-2018

Stuart oli ladannut, kaksi vuotta vanhan, kiväärinsä ja tarkkaili koiraansa ja näkyisikö saaliseläimiä. Hän oli iloinen kivääristään, isoisä oli käyttänyt siihen ison osan palkastaan ja ostanut sen tuliteränä. Tuo poikatyttö nautti retkeilyistä ja metsästysretkistä, silloin hänen mielensä ja olonsa oli rentoutunut, vaikkakin valpas tarkkaamaan olisiko lähellä saaliseläimiä.

Sally oli valpas ja nuuski niin maata kuin ilmaakin, emäntänsä pitäen tuota silmällä. Hevonen oli tottunut aseiden ääneen, eikä se ollut lainkaan säikky kovillekaan äänille, vaan se oli hyvähermoinen kaikinpuolin. Stu rakasti hevostaan ja koiraansa ylikaiken ja se näkyi niiden hyvästä hoidosta.
Toistaiseksi oli nähty vain peura, mutta Stu oli komentanut koiransa aloilleen, sillä se nyt oli aivan liian iso saalis, mitä tyttö ajatteli jahtaavansa. Kivääri oli kuitenkin valmis, kunhan sopiva saalis tulisi esiin.



RE: Whispering at the campfire - Gabriel McKenzie - 08-05-2018

Puolisen tuntia lensi ohi pariskunnan jutustellessa teen äärellä, yhteisestä lapsuudestaan Walnut Grovessa ja suurkaupunkivuosistaan ja siitä miten yllättävän helppoa oli ollut sopeutua takaisin maaseudulle. Tosin, myönnettävä oli ettei se näinä päivinä ollut aivan sama kuin ennen. Heinäsirkat olivat hyökänneet juuri toissa kesänä, mikä oli ollut yksi syy heidän piskuisen maatilansa halpaan hintaan. Pyydetty hinta oli paljon alle farmin todellisen arvon normaalina vuotena, maaperä kun oli varsin hedelmällinen, talo hyvän kokoinen ja rajojen sisään istutettu jopa pieni metsiķkö laadukasta polttopuuta. Vaikkakin nyt nekin olivat vähemmän laadukkaita kun sirkat ahmivat kaarnaa ja no, ihan kaiken mitä tilalta irti saivat. Jo näin alkukesästä heidän piskuinen maatilansa oli kaluttu läpikotaisin värittömäksi ja ankeaksi.

Samuel oli silti maksanut edelliselle omistajalle pyydettyä huomattavasti enemmän--joskaan ei silti tilan normaalia arvoa vastaavaa summaa, uskoen että jonain päivänä asiat kääntyisivät parhain päin. Kuten oli aavisteltukin, heinäsirkat viihtyivät täällä seuraavankin kesän. Mutta olihan Minnesota näitä nähnyt ennenkin, vuoden tai pari tuholaiset kiusasivat ja siirtyivät sitten eteenpäin muiden riesaksi. Mutta, huolestuttavasti, kolmas kesä oli nyt alussa ja edelliskesän sirkkojen jälkikasvu ahmivat kaiken, ilman vähäisintäkään merkkiä lähtemisestä. Siis jo kolmatta vuotta useimmat Minnesotan farmarit kituivat armottomassa köyhyydessä, samoin ympäröivien osavsltioiden. Sadot olivat lähes olemattomat ja kituliaat jos sitä sai lainkaan, ja myyntiin ei varmasti riittänyt mitään vähänkään pienemmillä tiloilla, samalla ķun niin ihmisten kuin eläintenkin muonan hinnat olivat pilvissä.

Eikä kunnat tai edes osavaltiot itsessään kyenneet auttamaan maaseutua kuin hyvin pienillä summilla. Kaupunkilaisilla köyhillä oli helpompaa yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ansiosta, mutta tänne maaseutualueille ne eivät yltäneet. Kaikki ruoka Minnesotassa ja ympäröivissä osavaltioissa oli nykyään äärimmäisen kallisarvoista. Jos kesät jatkuisivat tätä mallia, Minnesotan ekonomia romahtaisi.

Pariskunta ei silti katunut päätöstään muuttaa tuona vuonna. He kun rakastivat pikku tilaansa, syvästi nauttivat maaseudun rauhasta ja heidän taloutensa oli newyorklaisen hienostohotellin menestyksen varassa. Siihen ei keskilännen tuholaisvitsaus vaikuttanut. Joka kuukausi Samuel sai omistajakumppaniltaan pankkiin mukavan summan rahaa jolla perheensä ja tilan eläimet elättää ja vähän säästöjäkin tallettaa, jopa hnäsirkkaongelman aiheuttamien tähtitieteellisten hintojen keskellä.

Metsälläkin oli vaikea täysin unohtaa heinäsirkkojen läsnäoloa, nekin kun tietysti katosivat ahnaisiin pikku leukoihin muutamassa viikossa. Perhe olikin kiitollinen tästä löytämästään yhä vihertävästä ja sirkattomasta metsäalueesta picnic-retkensä iloksi, mutta epäili että tämäkin olisi paljas ennen kuun vaihdetta. He keskustelivat tuholaisista hyvin lyhyesti, painottaen enemmän tulevaisuuteen niiden jälkeen milloin ikinä se aika ķoittaisikaan, sillä rentoutumaan tänne oli tultu. He oikaisivat itsensä pienelle nurmiläiskälle aukion laidalla puiden varjossa, huolehtien että teltan oviläppä pysyi näkösällä.

Perheen nuorin heräsi nokosiltaan, venytteli makeasti ja huomasi isäntänsä ja emäntänsä rentoutuvan. Välittömästi se riensi pariskunnan luo rakkauttaan osoittamaan.
"Yhh, Charlie! Henkesi lemuaa koiranruoalta," Samuel valitti ja työnsi koiraansa pois, mutta pörrötti sen kaulaa samalla jottei kaveri tuntisi oloaan torjutuksi. Elizabeth nousi istumaan yhtä aikaa miehensä kanssa jotta säästyisi ehkä koiranhöngältä.
"Etkö voisi lepäillä vielä muutaman hetken?" hän ehdotti taputtaessaan karvakuonon selkää. Kumpaakaan ei olisi juuri nyt innostanut katsoa sen enempää koiran kuin pikkupojankaan perään. Charlie vastasi muutamalla innokkaalla haukahduksella ja reippaalla hännän heilautuksella, luullen saaneensa leikkiseuraa. Puulinjan rajalta kuului pensaan kahinaa mikä veti koiran huomion salamana. Sitä seurannut haukahdus oli Samuelille hyvin tuttu.
"Mene," mies totesi kun hetken samaa sijaintia tarkkailtuaan totesi että siellä piileskeli pieni kaninpoikanen joka näytti aivan terveeltä. Hyvällä tuurilla Charlie jahtaisi sitä pidempään ja lepäisi uudestaan sen jälkeen. Etenkin kun nyt olisi kyse huvijahdista metsästyksen sijaan. Mies toki kuljetti mukanaan haulikkoaan ja muutamaa kierrosta hauleja, mutta ei tällä retkellä aikonut metsästää. Jäävarastossa oli vielä lihaa edelliseltä metsästysretkeltä.

Vasta oikaistuaan takaisin maate hän muisti luvanneensa pitää Charlien leirissä. Noh, ei se tyttöjä ehtisi hurmata pupua jahdatessaan ja kai sen voisi kutsua takaisin kohtapuoliin. Sitä paitsi tässä oltiin melkein puolen kilometrin päässä kohtauspaikasta ja tuskin tyttö ehdointahdoin lähtisi narttua kanssa suuntaan johon näki hänen koirineen katoavan. Charlie puikkelehti puiden seassa mestarillisen vikkelästi, yhtä nopean pikkupupun perässä. Koska isäntä ei ollut aseen kanssa mukana se ei pyrkinyt ajamaan sitä mihinkään tiettyyn kohtaan vaan nautti vain jahdista itsessään. Muutaman minuutin kuluttua se kadotti pupun koloon johon se itse ei saanut mahtumaan kuin puolet päästään. Vätäytyessään se aivasti multaa nenästään ja suuntasi sitten takaisin laumansa leiriä kohti.


RE: Whispering at the campfire - Rebecca 'Stuart' Wrightreed - 12-05-2018

Stuart ratsasti rauhallisena metsässä, tarkaten silmät ja korvat valppaina, koiraansa ja ympäristöä. Metsässä kuului vain tuulen suhina ja lintujen viserrys, yhtäkkiä lähellä rapsahti ja pian Sally sai jahtiinsa jäniksen. Stuart lähti hevosineen kaksikon perään ja Sallyn saadessa ajettua pitkäkorva sopivalle paikalle, tyttö kohotti kiväärinsä ja ampui saaliin, jonka koira toi emännälleen. "Hienoa Sally. Palataan leirille", tyttö kehui ja otti kanin vastaan.

N. puoli tuntia myöhemmin he pääsivät takaisin leirille, jossa poikatyttö sitoi Barbelin jälleen kiinni ja varmisti tuon saavan vettä ja tilaa, lähtien sitten muutaman kymmenen metrin päähän joen rannalle, nylkemään saalistaan. Rannalle päästyään, päivän ikävät murheet olivat jo niin unohtuneet, että tytön suusta karkasi rempseä laulu "Turkey in the Straw", se oli yksi hänen mielilauluistaan. Stuartia huvitti, sillä hänen koiransa oli myös hyvin musikaalinen, aina kun tyttö lauloi jotain laulua, pian hänen koiransa ulvoi samaan säveleen mukaan. 


Saaliin nylkeminen kesti kokonaisuudessaan puolisen tuntia, mutta tyttö puhdisti suolet ja luut, ja antoi kanin pienemmät sisäelimet, koiralleen palkinnoksi ja siitäkös Sally piti.
Kun homma oli valmis, tyttö lähti koirineen leirille ja siellä pesi kätensä ja kasvonsa, juoden joen raikasta, keitettyä, vettä. Barbel nuokkui puun varjossa, jonne Stu ja koirakin menivät nuokkumaan, kun tyttö oli ensin laittanut saaliiseen suolaa ja laittanut sen sivuun, jotta voisi aamuksi sen kypsentää iltanuotiollaan. 
Pian kaikki kolme nuokkuivat puun varjossa, Stu hevoseensa nojaten, kaikki tyytyväisinä.


RE: Whispering at the campfire - Gabriel McKenzie - 17-05-2018

Pariskunta nautti niin kovin harvinaisesta hetkestä, että sekin kymmenen minuttia minkä se kesti tuntui ruhtinaalliselta. Siinä he vain makoilivat vieretysten, käsi kädessä, päät hieman toisiaan koskettaen, ja puhumatta--pehmeällä nurmella kirkkaan kesätaivaan alla, hiljaa katsellen ohi lipuvia pilvenhattaroita ja kuunnellen lintujen laulua. Poikkeuksellise moni laji ja yksilö oli asettunut tälle vihreälle keitaalle heinäsirkkojen tuhon kesķellä. Mutta enemmän kuin mistään muusta tuossa kauniissa hetkessä he nauttivat toistensa seurasta ja läheisyydestä puhtaimmillaan--ei tarvetta puhumiselle tai tekemiselle.

Lopulta perheen setteri touhotti takaisin leiriin, mutta se ei vielä häirinnyt heitä lainkaan. Koiralla oli kiire muualle.
"Charlie! Ei! Ne on minun!" kuului teltasta parahdus jota seurasi äänekäs koiran tuhahdus vastalauseeksi.
"Onko Charlien keksit mukana?" Gabriel tiedušteli pistäessään päänsä esiin teltan oviaukosta. Kumpikin vanhemmista jakoi taivaan tuijotusta, katsahdettuaan lapsen suuntaan.
"Pelituokio taisi päättyä. Voisiko molemmat laittaa vielä päiväunille?" Elizabeth pohti, katsahtaen mieheensä 
"En usko," Samuel vastasi hetken päästä. "Charlie juuri torkkui ja kello on varmaan jo ainakin puoli kuusi."
Pojan petiaikn ei siis olisi enää kuin noin tunti. Vekara ei ollut ottanut päiväunia tänään, mutta sille nyt ei tosiaan voinut enää mitään.
"ÄITI! ISI!" Gabriel huusi vaativaan sävyyn.
"Vankkureissa!" Elizabeth huudaht takaisin, asteen turhautuneena siihen ettei tenava voinut odottaa vastausta lyhyttä hetkeä. Vaikka siinä taisi olla namit uhattuna joten ymmärrystä riitti hitusen.

Gabriel sujautti nyt jo lähes tyhjän irtokarkkipussin housujensa taskuun ja kipitti kuomun suojaamille vankkureille. Poika oli vielä liian pieni ja siis liian lyhytjalkainen kiipeämään niihin turvallisesti omin päin joten Samuel oli noussut ylös. Mies saavutti vankkurit lähes yhtäaikaa lapsensa kanssa ja nosti pojan niihin.
"Arvaa mitä?" vekara sanoi kontatessaan etsimässä koirankeksejä, muistaessaan yhtäkkiä jotakin muutaman päivän takaa. Hän kuulosti uteliaalta, epäluuloiselta ja järkyttyneeltä.
"Mitä?" mies kysyi uteliaana.
"Peterin isoveli väitti että koirankeksit ovat herkullisia. Että ne maistuvat yhtä hyviltä tai jopa paremmilta ķun äidin kaurakeksit!"
"Sinun äitisi?"
"Niin! Minä aion kokeilla."
Seuraavassa hetkessä luun muotoinen keksi olikin jo ehtinyt suuhun ja rouskutus alkaa. Samuel seurasi huvittuneena pojan asteittain vääntyvää ilmettä, piilottaen oman hymynsä kämmenensä taakse. Syljettyään kaen ulos hyvin dramaattisesti äänellen poika pyyhki vielä kieltään kämmenillään.
"Ka-ma-laa" hän julisti loukkntunein ilmein, vihaisena moisesta valheesta. Se oli loukkaus äidin keksejä kohtaan! Poika ojensi toista keķsiä isälle.
"Bläääh!" hän valitti, yhä kieltään pyyhkien mutta maksan maku ei haihtunut vähääkään.
"Uskon sinua," mies totesi, käsieleellä kieltäytyen maistamasta.
"Koirat tykkäävät syödä monia ihmistenkin herkkuja, mutta koirille valmistetut eivät yleensä miellytä meitä. Älä välitä," isä sanoi, pörröttäen pojan kutreja. "Luulen, että hän tahtoi vain vähän kujeilla."
"Mätä temppu!" poika silti valitti, lähinnä onnettomana niin kovin pahan keksimaun sattumisesta. Samuel hymyili itsekseen, kaikenlaista sitä saikin hyväuskoisuuden ja tietämättömyyden iässä kokea mutta tämä nyt ei onneksi ollut kovin julmaa pilaa.
"Noh, älä huoli. Isi auttaa sinua iskemään takaisin," mies lupasi hyväntuulisesti, nostaessaan lapsen syliinsä. Gabriel oli kyllä todella kekseliäs itsenäisestikin, mutta tällaista vastapilailua ei kannattaisi jättää loukkaantunen viisivuotiaan harķinnan varaan.

Vekara ei nyt juuri ehtinyt miettiä kostoa. Hän oli hyvin huolissaan. Poika avasi suunsa, työnsi kielensä niin pitkälle kuin sai niin että pystyi vieläpuhumaan.
"Onngkho khielenhi khunnosssha? She thunthui ohdoltha!" hän kysyi, osoittaen sitä.
Samuel teeskenteli tarkastelevansa sitä huolella.
"Jaaa..En tiedä...Onko tuo punainen karva tuossa keskellä?" hän pohdiskeli lähtiessään astelemaan teltalle, poika sylissään.
"MITÄ??" Gabriel huudahti ja yritti epätoivoisesti nähdä kielensä keskelle.
"Muuttuuko kieleni koiraksi??" hän kysyi luovuttuaan yrityksestä.
Elizabeth nosti päätään ruohopedillään. Naisen hämmentyneen huvittunut ilme olisi taatusti saanut miehen nauramaan, mutta Samuel keskittyi nyt vain lapseensa.
"Kunhan hupsuttelen," mies totesi välittömästi, tyynnytelevään sävyyn, tajutessaan pojan hätäilleen enemmän miltä aluksi oli kuulostanut.
"Oh!" Gabriel huokaisi, työnsi vielä kielen kerran ulos ja veti sitten takaisin koloonsa.
"Se on täysin normaali pikku kieli," Samuel vakuutti vielä pienen mutta erityisen lämpöisen halin saattelemana.
"Ja arvaapa sinä mitä?" hän lisäsi, ottaen katsekontaktin. "Teltassa odottaa vielä jotain jolla voit huuhtoa tuon inha maun pois."
"Yay!" Uutinen kirkasti tenavan kasvot välittömästi. Äiti oli valmistanut kotona pullollisen limonadia sitruunamehusta, vedestä ja hunajasta. He olivat ajatelleet antaa sen vasta huomenna kotimatkalle, mutta nyt kun sille kerran tuli ilahdutamisenlisäksi hyöty, niin miksikäs ei. Vähän hän kyllä myös halusi hyvittää äskeistä säikähdystä.


RE: Whispering at the campfire - Rebecca 'Stuart' Wrightreed - 17-05-2018

Stuart oli ottanut rennon asennon hevosensa ja koiransa kanssa. Tytön nojatessa hevoseen ja koiran nojatessa tyttöön. Yhtäkkiä Sally valpastui ja alkoi haukkua, saaden Stun nousemaan ylös ja tarttumaan, lemmikkinsä kaulapantaan. “Aloilla Sally, pysy vierellä”, tyttö sanoi tiukasti, saaden koiran pysymään siinä. Pian ilmestyi näkyville vanhempi pariskunta, näillä ei ollut retkeilykamppeita kuin tuohesta tehdyt reput ja pitkät sauvat, joihin he tukeutuivat vaikeimmissa kohdissa. “Kas täällähän on muitakin”, mies sanoi käheällä äänellä. “En tiennyt, että tänne ei saisi tulla”, Stu sanoi ja katsoi pariskuntaa, joista nainen sanoi: “Saa toki, me olemme vain ohikulkumatkalla, meillä on tapana näiltä kohdin ylittää joki ja lepäillä. Asumme joen toisella puolen. N. kahden tunnin matkan päässä. Emme aio häiritä sinua.” “Ette te häiritse, voitte asettua ihan rauhassa leiriini lepämään”, Stuart vastasi kohteliaasti hymyillen. Hän alkoi tehdä nuotiota, ajatellen kypsentää nyljetyn jäniksen jo iltaseksi. “Jos teillä ei ole kiirettä, voin jakaa saaliini kanssanne”, Stuart sanoi, vaikkei tarkoittanut sitä täysin. “Ei kiitos, syö sinä vain saaliisi, meillä on omia eväitä tarpeeksi”, mies vastasi tytölle, jonka katse oli tavallaan helpottunut, onneksi pariskunta ei sitä huomannut.

Pariskunta istuutuivat nuotion äärelle, kun se oli syttynyt ja tyttö laittanut lihan vartaaseen kypsymään. “Olet saanut pulskan jänön”, mies sanoi hymyillen ja otti suupieleensä piipun ja sytytti sen. Samoin teki myös Stuart ja laittoi piippuunsa teen lehtiä pari ja sytytti omansa. “Koirani ansiosta”, tyttö sanoi hymyillen ja veti kunnon sauhut. “No mutta tyttökulta, poltatko sinä tupakkaa?” nainen kysyi kauhuissaan ja Stuart sylkäisi mällin pusikkoon vastaten: “En vaan teenlehtiä, eikä asia kuulu rouvalle rahtuakaan.” Stuart ei pitänyt siitä, että vieraat puuttuivat hänen piiputteluunsa tai tytöttelivät. Nainen huomasi, että kontaktia oli turha enää pyytää tältä, sillä tuo ei selvästi pitänyt hänen sanoistaan, joten hän keskittyi vain juttelemaan miehensä kanssa.


RE: Whispering at the campfire - Gabriel McKenzie - 20-05-2018

// Elizabethin lauluääni. Ja tässä instrumental-versio laulusta jonka hän esittää, tosin pelinsisäisesti soittimena on klassinen kitara joka tuohon aikaan oli nykyisiä versioita pienempi ja tuotti selkeästi pehmeämmän ja todella miellyttävän soinnin. //


Äiti asettui Gabrielin kanssa telttaan samalla kun Samuel laittoi haulikon olalleen, irrotti hevosen lieasta ja nousi sen selkään. Eläinparka oli koko iltapäivän katsellut kun muut liikkuivat vapaasti, joutuen itse pitäytymään kymmenen metrin säteellä. Nyt olisi sen vuoro päästä jaloittelemaan mhieman vapaammin ja kuntoilemaan ratsastuksen merkeissä. Charlie haukahteli innokkaasti teltam suulla.
"Ei, poika. Jää!" mies komensi ohjatessaan ratsua oikeaan suuntaan. "Äiti ja Gabe tarvitsevat sinua täällä. Lupaan etten metsästä ilman sinua."
Koira urahti vaimeasti ja heilautti haikeana häntäänsä, kun hevonen askelsi pois isäntä selässään.

"Soitettaisiinko jotakin?" äiti ehdotti Charlien vetäytyessä takaisin telttaan ja pojan napostellessa viimeiset karkit sitruunalimonadin kera. Ihanat sokeriherkut pyyhkivät koirankeksen muiston niin suusta kuin mielestäkin.
"Joo!" Gabriel innostui, mutta samassa muisti  "Mutta minä unohdin huuliharppuni kotiin..." hän totesi kasvot hitusen tummuen.
"Hei, ottiko isi omansa?"
"Kyllä, mutta--" Elizabeth vastasi.
"Saanko kokeilla sillä?" poika innostui uudestaan, täysin unohtaneena ettei se ollut aloittelijaystävällinen. 
Pian poika kokeili vuosi sitten aloittaessaan aivan ensimmäiseksi ja tähän asti eniten harjoittelemaansa sävelmää, Twinkle Twinkle Little Star. Charlie oli asettunut teltan takanurkkaan kerälle ja nosteli nyt luppakorviaan. Kuten äiti oli hetki sitten muistuttanutkin, sävel ei onnistunut vekaralta juuri lainkaan. Samuelin huuliharppu oli kaikin puolin isompi ja monitahoisempi kuin Gabrielin oma. Se oli tarkoitettu teinin tai aikuisen suulle ja pitkään harrastaneen taitotasolle. Samassa, C-nuottiavaimessa, soitin oli mutta se ei juuri auttanut lasta tässä vaiheessa. Turhautuneena poika pudotti huuliharpun ja työnsi alahuulensa pettymyksestä. Se kuulosti ihan kamalalta vaikka hän oli harjoitellut niin paljon!

"Voi, älä välitä, sinä soitat sen jo hienosti omalla huuliharpullasi," äiti sanoi lempeästi ja poimi miehensä soittimen takaisin koteloonsa. "Opit kyllä tämänkin aikanaan. Ei isikään tällä aloittanut. Itse asiassa, olet oppinut melko lailla yhtä nopeasti kuin hän," nainen rohkaisi. Hän oli iloinen että pystyi rehellisesti sanomaan noin--että pojalla oli vahvaa musikaalista lahjakkuutta muun taiteellisen lahjakkuuden muassa. Sillä olisi voinut olla hyvin mahdollista että tenavalla olisi intoa musisointiin mutta ei lahjakkuutta. Pojan syntymävanhemmista kun ei tiedetty yhtään mitään.
"Haluaisitko piirtää? Minä voin soittaa kitaraa ja laulaa sinulle samalla," nainen ehdotti. Poika oli poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä mikä oli myös selkeästi hänen suurin ilo mitä taiteen aloihin tuli 
"Okei," Gabriel hihkaisi, välittömästi ajaen musiikilliset pettymykset pois. Elizabeth ojensi lapselle lyijykynän, pyyhekumin, vahaväripakkauksen ja A4 paperilehtiön joka oli lähes tyhjä arkeista. Lehtiöitä kului välistä varsin nopeaan, mutta onneksi heidän varoillaan niiden korkea hinta ei siltikään tuntunut kukkarossa. Sitä paitsi, Elizabeth pohti, mieluummin sitä oli lähes jatkuvasti ostamassa lisää paperilehtiöitä tai arkkeja kuin löytäisi pojan taiteiluja paikoista joihin ne eivät tosiaankaan kuuluneet--kuten isin virallisista papereista tai seiniltä vahaväreillä, puuhiilellä tai liidulla luotuna.

Gabriel asettui vatsalleen makuupussinsa päälle ja jyrsi kynänpäätä mietteissään. Elizabeth siirtyi lattialta pienelle jakkaralle, nosti klassisen kitaran laukkujen takaa, asetti sen syliinsä ja puolestaan pohti mikä olisi hyvä laulu tähän vaiheeseen päivää. Pojan petiaikaan oli todellakin enää vajaa tunti mikä olisi syytä pitää mahdollisimman rauhallisena. Nainen sormeili ajatuksissaan muutaman soinnun. Kitara soi yhä suloisen pehmeästi vaikka oli jo vanha, sillä se oli rakkaudella pidetty ja vastikään uudet kielet saanut. Pian Gabrielin aiempi yritys toi hänen mieleensä vanhan, kauniin kappaleen jota hän olikin aikoinaan laulanut pojalle kehtolauluna. Toisinaan hän teki niin vieläkin, mutta nykyään poika halusi useimmin iltasatuja kuin lauluja. Lyhyen intron myötä äiti alkoi laulamaan rauhalliseen tahtiin, pehmeästi ja sydämellä.

"Can you count the stars that brightly twinkle in the midnight sky?
Can you count the clouds, so lightly, o'er the meadows floating by?
God, the Lord, doth mark their number, with His eyes that never slumber;
He hath made them every one, He hath made them every one."

Rakastavasti hän katseli lapsensa kaukaista ilmettä joka ei vaikuttanut enää pohtivalta. Viime kerrasta tämän laulun suhteen oli useampi vuosi mutta poika taisi alitajuisesti ja häilyvästi muistaa jonkun menneistä hetkistä.

"Can you count the wings now flashing in the sunshine's golden light?
Can you count the fishes splashing in the cooling waters bright?
God, the Lord, a name hath given, to all creatures under Heaven;
He hath named them every one,
He hath named them every one."

Gabriel laski lyijykynän terää lähes huomaamattaan, ja pian valkoiselle paperiarkille alkoi piirtyä jotakin, kohti teosta jonka ei heti uskoisi syntyvän vasta viisivuotiaan kädestä. Se oli hyvin lapsekas tyyliltään, mutta syvyysvaikutelma ja 
kokosuhde olivat jo melkoisen taitavasti mukana minkä alun saavuttivat yleensä vasta monta vuotta vanhemmat pikkulapset.

"Do you know how many children rise each morning blithe and gay?
Can you count their jolly voices, singing sweetly day by day?
God hears all the happy voices, in their merry songs rejoices;
and He loves them, every one
and He loves them, every one."

Hetken tauon jälkeen hän jatkoi rentouttavilla sävelmillä ilman lyriikoita, osa parin vuosisadan takaisia aviomiehensä juurilta Skotlannista. Gabriel uppoutui musiikkiin ja piirrokseensa, ja Charlie tuhisi onnellisena puoliunessa, yhä nurkassa kerällä lepäillen. Hän itse, siinä musisoidessaan, uppoutui takaisin omiin lapsuuden muistoihinsa ja nuoruuteensa Samuelin kanssa. Hän oli oppinut paljon Skotlannista miehensä vanhemmilta ja sitä myöten intoutunut tutustumaan myös omiin englantilaisiin sukujuuriinsa. Ja luonnollisesti, he olivat alusta asti tutustuttaneet myös poikansa niihin.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin Gabriel laski kynät ja tarkasteli teostaan. Ei, siitä ei puuttunut mitään. Poika kömpi ylös ja asteli Elizabethin luo, asettaen kämmenensä naisen polvelle. Elizabeth vaiensi kitaran kielet.
"Äiti, tämä on sinulle ja isille," poika sanoi ojentaessaan piirrosta.
Elizabeth otti vastaan ja katseli kesäisen aurinkoista ja värikästä kuvaa, jossa iloinen pieni perhe--vaatteista ja hiuksista päätellen hän, isä ja Gabriel--istui metsässä joen rannalla kalastamassa, poika vanhempiensa välissä. Kuvasi heitä hienosti hetkinä ennen kuin poika keksi haluta veteen. Paitsi että tässä versiossa punainen irlanninsetteri riehui rannalla yrittäen napata perhosia kitaansa. Lisäksi, puiden yllä pilvien ja pikkulintujen kanssa lenteli useita enkeleitä, miehiä ja naisia.
"Kiitos, kultaseni, se on aivan ihana," äiti sanoi sydämestään, vetäessään pojan kainaloonsa ja kumartui suukottamaan lapsen poskea. "Niin kovin eläväinen ja suloinen. Ja enkelit tekevät siitä oikein erityisen kauniin," hän kehui, lapsi yhä kainalossaan.

"Onko isi saamassa ison saaliin?" hän tiedusteli huomassaan että miehen vapa ja siima heilui hieman käyrin viivoin jotka hän oli opettanut poikaa piirtämään liikkeen merkiksi. Niitä oli tässä tapauksessa paljon.
"Joo! Hain!" Gabriel hihkaisi, osoittaen sormellaan samaan kohtaan mihin piirrosversio itsestään osoitti.
"Oh!" poika henkäisi huomatessaan että jotainnpuuttui sittenkin. Vekara syöksyi noutamaan mustan vahavärin ja sitten paperi äidin kitaran kylkeä vasten hän kieli poskella lisäsi veteen suuren hain selkäevän. Se piirtyi aivan liian lähelle Samuelin vapaa ollakseen realistinen. Mutta koko juttu oli äidistä.niin söpöä eikä nyt oltu koulussa taidetunnilla, ettei hän viitsinyt mainita moista. Saati sitä ettei Amerikan joissa tunnettu haita.

"Kyllä hänestä tulisi kuuluisa. Näytetään se isille heti kun hän palaa," äiti lisäsi tallettaessaan sen siististi turvaan, taittamattomana, toisen paperiarkkilehtiön väliin ja lehtiön laukkuun.
"Minusta myös! Minä auttaisin isiä vetämään sen rantaan," Gabriel julisti pontevana.
"No, mutta tottakai," Elizabeth sanoi liioitellun vakuuttuneena, nostaessaan lapsen syliinsä istumaan poikittain.
"Hait ovat mahtavia," Gabriel totesi, muistellen piirroksia joita oli kirjoissa ihaillut. "Minä ottaisin sen lemmikiksi," hän päätti ja toivoi että tällä retkellä vielä hai nappaisi.
"Missä pitäisit sitä?" äiti katsoi alas ja tiedusteli leikkisän uteliaana, kietoessaan käsivartensa pojan ympärille. Gabriel hieroi leukaansa, pohdiskeli kysymystä jota hän ei tullut ajatelleeksikaan. Hetken kuluttua vekara nosti katseensa äitiin, huulillaan veikeä hymy.
"Kylpyammeessa, tietysti!"
" A-ha," Elizabeth totesi tietäväiseen sävyyn, pilke silmissään, "Niin ettet voisi kylpeä silloin kun et halua, huh?" hän sanoi leikkisän syyttävään sävyyn ja kutitti vekaran vatsaa oikein kunnolla. "Kyllä minä sinut tunnen, pikku hulttio!" hän naureskeli, etenkin kun pojan kutituksen nostattama kikatus ja nauru oli tarttuvaa.
"Lopeta, äiti...!" Gabriel vaati naurunsa ja kiemurtelunsa keskeltä, ja henkäisi syvään kun kutitus melkein heti hellitti.
"Rakastan sinua, pikkuinen," nainen sanoi sulkien pojan hellin suukoin syliinsä.