WHALEY, Josef - Printable Version

Ulkonäkö: Pituudeltaan, neljän lapsen isoisä on 185cm ja painoltaan 86kg, eli sopusuhtoinen ja hieman lihaksikaskin mies. Pukeutuu niinkuin aikalaiset työläismiehet pukeutuvat. Valkeanharmaat hiukset ovat reippaasti niskan alueelle yltävät. Parta ja viikset ovat siistit. Miehen oikean silmän päällä musta silmälappu, sillä hänen silmänsä on vaurioitunut pahasti ja silmälappu estää suurimmat tuijotukset. Hänen vaatteensa ovat usein pölyiset, sillä hän ratsastaa paljon. Hänen vaatteensa ovat tummiasävyjä, sillä ne ovat hänen silmäänsä mukavimmat ja tuntuukin mukavimmilta. Kirkkoon hän pukeutuu siistimmin tummaan pukuun ja knalliin, on hän sen verran vahvasti uskovainen. Hänen asekotelossaan on aina ase ja puukkokin on vyöllä. Hänestä saa herkästi äreän ja vihaisen oloisen, sillä silmälappu ja toisenkulman kurtistus saavat tuiman ilmeen hänen kasvoilleen. Tupakka usein suupielessä.

Luonne: Neljän lapsen isoisä on luonteeltaan hyvinkin äijä. Hän puhuu suoraan mielipiteensä kaikesta ja kaikista, mistä vain katsoo aiheelliseksi kertoa, kuten neekerit kuuluvat orjiksi ja intiaanit kaiken pahan alku ja ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani. Hän ei siedä toisen ihmisrodun edustajia, vaan on hyvin epäluuloinen noita kohtaan aina. Josef ei kuitenkaan pelkää tai osoita pelkoaan koskaan ja kenellekään, se olisi heikkouden merkki ja hän välttää sen näyttämistä, ainakaan lastenlastensa edessä. Lapsenlapset ovat Josefille kaikki kaikessa, etenkin kuopus, jota kutsutaan sukupuolesta huolimatta Stuartiksi ja joka on aina ollut hänen silmäteränsä, tuon karun alun vuoksi.

Josef on rasismista huolimatta kuitenkin, aina rehellinen, mitä virallisten- ja raha-asioiden hoitoon tulee. Hän toimittaa työkseen pikalähetyksiä lähikaupunkeihin ja on aina jämpti niiden hoitamisessa. Hän pitää eläimistä ja metsästää vain ja ainoastaan tarpeeseen, joskus joutuu toki lopettaa kituvan eläimen, mutta hän kunnioittaa luontoa ja on opettanut saman lapsenlapsilleen. Ukki on aina pyrkinyt ohjaamaan tyttärensä jälkikasvua oikeaan ja rehelliseen suuntaan, vaikka itselläänkin siinä on välillä haasteita, kovastikin.

Elämä: Keväällä 1812 syntyi ns. keskelle ei mitään (nyk. Minnesota), pieni potra poika, joka karjui ja rääkyi isänsä lähes kuuroksi. Uupunut äiti oli nukahtanut lähes heti, ponnistaessaan 10 tuntia ainoaa poikaansa maailmaan. Poika sai uskovaisilta vanhemmiltaan nimekseen Josef Stefan, joka noiden iloksi kasvoi ja vahvistui joka päivä. Ollessaan kolmen vanha, Josef sairastui tulirokkoon, jonka sammutti vesirokko ja jäljelle jäi tuhkarokko, kaiken kaikkiaan poika sairasti 4 viikkoa ja oli toipilaana 2 viikkoa sen jälkeen. Koko tuona aikana pikku Josef riutui ja kuihtui, mutta osoitti sisua ja tahtoa taistella, parantuen lopulta täysin kolmesta rokkotaudista. Sen jälkeen Josef ei ole sairastellut juuri lainkaan, muuten kuin jonkin pienen flunssan, joka ei saanut vilkasta ja muutenkin vahvaa nuorukaista sängynpohjalle.

Teini-ikään tullessa Josef alkoi kiinnostua enemmän metsästyksestä, joka taas sai opiskelun jäämään vähiin. Perheen joutuessa taloudellisiin ongelmiin, lähti Josef töihin. 16 vuotiaasta hän työskenteli 18-vuotiaaseen asti eräällä louhoksella, mutta lopetti raskaan työn uupuneena. Kun perheen talouskin parani. 19-vuotiaana hän tutustui itseään kaksi vuotta vanhempaan Elviiraan ja vuotta myöhemmin heidät vihittiin, eikä vihkimisestä mennyt kuin vuosi, kun heidän ainoa lapsensa ja tyttärensä Ruth syntyi.
Hän teki parhaansa elättääksen perheensä, aluksi hanttihommilla, mutta sai lopulta vakiopaikan hotellista ja myöhemmin hän siirtyi hevosellaan pikalähetiksi, sillä sisätyö ei ollut sitä mitä hän tahtoi. Hän piti kunnia-asiana suojella ja kasvattaa tytärtään oikeilla normeilla ja hänelle olikin suuri järkytys, kun hänen varttunut tyttärensä raiskattiin tuntemattoman toimesta. Josef teki kaikkensa, että tyttö ei luovuttaisi vaan rohkaisi ja oli läsnä hänelle ja lapsenlapsilleen. Kun tytär rakastui ja meni naimisiin, saattoi Josef luottaa jälkikasvunsa Billille, joka osoittautui rehdiksi ja hyväksi mieheksi.

Kun Josefin ainokainen odotti kuopustaan, vain muutamaa kuukautta aiemmin Bill joutui työtapaturmaan, kuollen lopulta vammoihinsa. Ruth järkyttyi niin tästä, että Josef ja Elvira ottivat tyttärensä lapsineen kotiin asumaan. Isoveljet kutsuivat syntymätöntä lasta jostain syystä Stuartiksi, eikä Josef puuttunut siihen, sillä tärkeintä oli että vanhemmat saivat pidettyä Ruthin elämässä kiinni ja syötettyä, niin kauan kunnes kuopus, pikku-Rebecca syntyi. Sen jälkeen Ruth alkoi kuihtua, mutta onneksi Rebecca sai kaiken tarvitseman hoidon, siitä Josef piti huolen. Kun tytär lopulta kuoli, Josef järjesti hautajaiset. Antaen kaiken aikansa lapsenlapsilleen ja ajat alkoivat perheen sisällä taas kohentua. Kirkossa käytiin jämptisti jokainen pyhäpäivä ja Josef hyväksyi syyksi vain sairastamisen, mikään muu ei kelvannut syyksi.

Kaikki työt hoidettiin ja lapsenlapsista kasvatettiin rehellisiä ja työtä pelkäämättömiä kansalaisia. Siitä Josef oli ylpeä. Pojat kutsuivat vielä pikkusisartaa Stuartiksi, mutta isoäiti torui heitä siitä, sillä eihän tyttöä sovinnut pojan nimellä kutsua, Josef oli samaa mieltä jossain määrin, mutta koitti vaimoaan hieman toputtaa tässä nimiasiassa sillä hänestä oli pääasia, että lapsenlapset saivat rakkautta ja huolenpitoa. Vaikka isovanhemmilla alkoikin jo olla ikää, niin lapsenlapset oppivat kunnioittamaan isoisäänsä ja isoäitiään, jotka olivatkin heidän elämänsä turvapilarit olleet aina. 1868 Elvira alkoi sairastella ja vuonna 1869, levinnyt syöpä, kukisti naisen. Rebecca kärsi tilanteesta henkisesti enemmän ja Josef uupumuksestaan huolimatta, oli läsnä tytölle ja keskellä yötäkin hän vain veti viereensä ryömivän itkuisen tytön kainaloonsa paremmin jatkaen untaan. Yksin ollessaan tuo vahva ja jämäkkä mies sitten itki hiljaa ja suri vaimoaan. Työnsä hän hoiti silti hyvin jämptisti ja piti huolen, että silloin isoveljet olisivat pikkusiskonsa turvana. Muutaman kuukauden aikana Josef huomasi, että Rebeccaa ei enää ollut vaan veljet olivat kasvattaneet muutamassa kuukaudessa Stuartista juuri sellaisen jätkän ja veljen, millaista he kohdusta olivat odottaneet. Lisäksi he olivat opettaneet tälle, omasta mielestään kaikki tärkeät taidot ja tavat selviytymiseen eli sellaiset, ettei kukaan tohtisi ryppyillä, kiusata tai pilkata hänelle, ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen. Josef alkoikin varsin pian, tämän muutoksen myötä, kaupungilla ollessaan törmätä vihaisiin vanhempiin jotka kertoivat joutuneensa paikkamaan lapsiaan ja heidän vaatteitaan Stuartin käsittelyn jälkeen. Salaa isoisä oli kovinkin mielissään tytön poikamaisuudesta, mutta kirkkossa hän vaati pyhämekon käytön, koska kaikesta huolimatta Stuart oli tyttö, ja tietenkin hän ihan vain tavan vuoksi torui tätä, vaikka ylpeilikin siitä, että hän voitti useimmat pojat tappelussa, itseään isompiakin.

Vuosien aikana, Stu alkoi kitistä että asetta piti osata käyttää, kun osasi eräillä ja ratsastaakin. Eikä Josef enää lopulta jaksanut kuunnella kerjäämistä ja opetti 11-vuotiaalle lapsenlapselleen aseenkäytön, varmistaen, että tuo ei yksin sählännyt aseen kanssa. Hän oli hyvin tarkka, ettei aseen kanssa tapahtuisi ikävyyksiä. Josef alkoi pikkuhiljaa antamaan Stulle omaa aikaa, sillä toki nuorella oli jo niitä omia juttujaankin ja pian tyttö alkoi tehdä omia yön tai kahden yön pituisia retkiä, jotka alkoivat joskus venyä pitemmiksi, mutta Josef luotti siihen että kaikki oli hyvin, sillä yleensä koirat tai ainakin Sally oli tytön retkillä.

-Syksyllä 1878 Josef saa vakavan sydäninfarktin, josta johtuen Stuart tekee muutaman pikakuriirikeikan.