https://hiddenkiss.net/hphr/ Sun, 11 Oct 2026 17:44:58 +0000 MyBB https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=148 Thu, 20 Dec 2018 17:54:19 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=148 If there is no future, there must be no past- pelieihin//

Ti, 9.8.1988

Sunnuntaina lounaalla, Effietä oli alkanut vaivaamaan, hänen koiransa Tenor. Hän aavisti, että tällä oli jotain, mutta hän unohti asian kun he menivät isoisän kanssa huvipuistoon. Illalla hän soitti sitten kotiin ja hän kuuli isäpuoleltaan järkyttävän tiedon, että Tenor oli kuollut, johonkin sairaskohtaukseen. Effie olisi halunnut palata samantien kotiin, mutta oli jo aivan liian myöhä lähteä ajamaan takaisin Lontooseen, se yö oli Effien elämässä luultavasti pisin ja kamalin, hän oli ainoa joka valvoi heidän pikkuhuoneistossaan, ajatellen Tenoria ja sitä ettei saanut tämän viimeistä hetkeä olla, koiransa kanssa. Tiistaiaamuna, isovanhemmat pakkasivat kamppeita hitaasti ja heti aamupalan jälkeen he lähtivät ajelemaan kohti kotia.

Effie oli ollut koko automatkan ajan hiljaa ja kuunteli korvalappustereoilla musiikkia ja oli surkeana. Walter olisi tahtonut lohduttaa lapsenlastaan, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän ei löytänyt oikeita sanoja. Isoäiti neuloi etupenkillä, kiinnittämättä tyttöön mitään huomiota. Niin vierivät minuutit ja vieläpä tunnit, kunnes he lopulta olivat perillä. Frans tuli ovesta pihalle vastaan tyttöä ja appivanhemiaan, Effie painautui tiukasti miehen syliin ja kysyi itkien, missä Tenor oli. "Tenor tuhkataan, saamme tuhkat parin päivän päästä", Frans oli sanonut ja silitti tytön hiuksia. "Menepä katsomaan huonettasi, se on nyt saatu valmiiksi", Frans lisäsi ja Effie asteli huokaisten yläkertaan, jossa makuuhuoneet olivat. Kun hän avasi huonensa oven, hän huomasi sänkynsä vierellä duunatun kaapin, jonka sisälle oli tehty koiralle oma paikka ja siellä sisällä maailman hurmaavimman oloinen koiranpentu. "Heeei", tyttö sai sanottua, kun koira tuli tämän luo nuuhkuttelemaan. Ilahtuneena hän oli käynyt näyttämässä urospentua isovanhemmilleen. "Katsokaa, huoneessani oli J.Hendrix minua vastassa", hän oli ilakoinut, kuin pikku lapsi, saaden isovanhempiinkin hieman hymyä.

Seuraavana päivänä, tyttö päätti lähteä tutkimaan uutta naapurustoa tarkemmin, tälläkertaa lautaillen vain varovasti, jotta pikkukoiruli pysyisi mukana ja aina kun hän kaipasi vauhtia, pääsi J.Hendrix syliin nauttimaan vauhdinhurmasta. Kaksikon tullessa puistoon, alkoi Effie heitellä palloa ja pentu selvästi piti noutoleikistä. Hänellä oli paljon herkkuja mukana taskussaan ja aina välillä, tyttö palkitsikin niillä koiransa hyviä puolia. Hän nautti uuden ystävänsä seurasta, vaikka ikävöikin kovasti Tenoria.

Päivä oli lämmin ja hän oli valinnut ylleen sen mukaisen asun ja siihen kuului t-paita, jonka kuva esitti karvista, hänellä oli jaloissaan keltaiset shortsit ja tutut tennarinsa. Päässään hänellä oli takaperin oma tuttu arkilippiksensä ja uudet aurinkolasinsa.]]> If there is no future, there must be no past- pelieihin//

Ti, 9.8.1988

Sunnuntaina lounaalla, Effietä oli alkanut vaivaamaan, hänen koiransa Tenor. Hän aavisti, että tällä oli jotain, mutta hän unohti asian kun he menivät isoisän kanssa huvipuistoon. Illalla hän soitti sitten kotiin ja hän kuuli isäpuoleltaan järkyttävän tiedon, että Tenor oli kuollut, johonkin sairaskohtaukseen. Effie olisi halunnut palata samantien kotiin, mutta oli jo aivan liian myöhä lähteä ajamaan takaisin Lontooseen, se yö oli Effien elämässä luultavasti pisin ja kamalin, hän oli ainoa joka valvoi heidän pikkuhuoneistossaan, ajatellen Tenoria ja sitä ettei saanut tämän viimeistä hetkeä olla, koiransa kanssa. Tiistaiaamuna, isovanhemmat pakkasivat kamppeita hitaasti ja heti aamupalan jälkeen he lähtivät ajelemaan kohti kotia.

Effie oli ollut koko automatkan ajan hiljaa ja kuunteli korvalappustereoilla musiikkia ja oli surkeana. Walter olisi tahtonut lohduttaa lapsenlastaan, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän ei löytänyt oikeita sanoja. Isoäiti neuloi etupenkillä, kiinnittämättä tyttöön mitään huomiota. Niin vierivät minuutit ja vieläpä tunnit, kunnes he lopulta olivat perillä. Frans tuli ovesta pihalle vastaan tyttöä ja appivanhemiaan, Effie painautui tiukasti miehen syliin ja kysyi itkien, missä Tenor oli. "Tenor tuhkataan, saamme tuhkat parin päivän päästä", Frans oli sanonut ja silitti tytön hiuksia. "Menepä katsomaan huonettasi, se on nyt saatu valmiiksi", Frans lisäsi ja Effie asteli huokaisten yläkertaan, jossa makuuhuoneet olivat. Kun hän avasi huonensa oven, hän huomasi sänkynsä vierellä duunatun kaapin, jonka sisälle oli tehty koiralle oma paikka ja siellä sisällä maailman hurmaavimman oloinen koiranpentu. "Heeei", tyttö sai sanottua, kun koira tuli tämän luo nuuhkuttelemaan. Ilahtuneena hän oli käynyt näyttämässä urospentua isovanhemmilleen. "Katsokaa, huoneessani oli J.Hendrix minua vastassa", hän oli ilakoinut, kuin pikku lapsi, saaden isovanhempiinkin hieman hymyä.

Seuraavana päivänä, tyttö päätti lähteä tutkimaan uutta naapurustoa tarkemmin, tälläkertaa lautaillen vain varovasti, jotta pikkukoiruli pysyisi mukana ja aina kun hän kaipasi vauhtia, pääsi J.Hendrix syliin nauttimaan vauhdinhurmasta. Kaksikon tullessa puistoon, alkoi Effie heitellä palloa ja pentu selvästi piti noutoleikistä. Hänellä oli paljon herkkuja mukana taskussaan ja aina välillä, tyttö palkitsikin niillä koiransa hyviä puolia. Hän nautti uuden ystävänsä seurasta, vaikka ikävöikin kovasti Tenoria.

Päivä oli lämmin ja hän oli valinnut ylleen sen mukaisen asun ja siihen kuului t-paita, jonka kuva esitti karvista, hänellä oli jaloissaan keltaiset shortsit ja tutut tennarinsa. Päässään hänellä oli takaperin oma tuttu arkilippiksensä ja uudet aurinkolasinsa.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=126 Fri, 13 Oct 2017 16:00:23 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=126 23.12.1981, keskiviikko, 17:55 etp.

Kaunis, valkoinen joulukuun ilta oli laskeutunut Lontoon ylle. Kuu oli noussut taivaalle pari tuntia aiemmin, joskin se tähtineen piileksi yhä paksun pilvipeitteen alla. Sääennusteet lupailivat valkoista joulua ja vaikuttivat pitävän paikkansa, lämpenevää arveltiin vasta joulun jälkeiselle viikolle. Keski-ikäisen oloinen mutta kalenterivuosissa jo 98-vuotias, ystävällisen lämpimät kasvot omaava nainen ilmiintyi rikkinäisen katulampun alle erään eteläisen Lontoon sisäkaupungin esikaupunkialueella. Hänen olallaan roikkui keskikokoinen olkalaukku jota oli tilaloitsulla laajennettu melkoisesti sisäpuolelta.

Naisen hieman ylipainoinen pyylevä muoto ja kiharat tulipunaiset hiukset yhdistettynä syksyn värejä juhlivaan asukokonaisuuteen loivat kirkuvan kontrastin hänen sylissään pitelemäänsä lapseen. 3-vuotias poika oli aliravitun oloinen, ja hirmuisen kalpea kuin ei olisi koskaan aurinkoa nähnytkään. Lapsella oli yllään sinimustat haalarit, tummansininen kypäräpipo jonka päällä suuri pyöreä pallotupsu, jaloissaan mustat korkeavartiset talvisaappaat ja käsien suojana vaaleansiniset paksut lapaset joita koristi lumihiutaleen muotoinen valkoinen kuvio.

Belinda Fairchild rakasti lapsia muttei kyennyt saamaan omia joten hän oli ilolla ottanut vastaan isoisänsä perustaman ja hänelle perintönä jättämän orpokodin jonka johtajana hän oli toiminut jo usean vuosikymmenen ajan. Niin mukavaa kuin valkoinen joulu olisikin ja niin laadukas kuin hänen orpokotinsa olikin, hän pohti, se ei korvaisi kenellekään joulua oikeassa kodissa rakastavan perheen parissa. Etenkin vanhemmille lapsille jokainen joulu oli muistutus menetyksestä. Aivan liian moni jumittui orpokotiin vuosikausiksi koska taikayhteiskunta oli kovin pieni. Kuluneen vuosikymmenen sota oli päättynyt lähes kaksi kuukautta sitten, mutta jälkipyykki oli vasta alkanut.

Yhteiskunnan turvallisuuden tunne oli kärsinyt hirvittävän kolauksen juuri edellisellä viikolla Alice ja Frank Longbottomin kidutuksen myötä, vaikka syylliset olikin saatu kiinni ja tuomittu elinkautiseksi Azkabaniin. Kaikilla sodan myrskyissä vanhempansa menettäneillä lapsilla, joita oli enemmän kuin pari, ei ollut halukkaita lähisukulaisia toisin kuin Neville Longbottomilla ja Harry Potterilla. Rouva Fairchild asteli hiljalleen kohti kadun lähintä päätyä tarkistaakseen että oli saapunut oikeaan paikkaan. Hän oli käynyt täällä aiemmin, tavannut pariskunnan jonka luo oli matkalla, mutta edellinen kerta oli päivänvalossa edellisellä viikolla. Varmistuttuaan olevansa Ravensbury Avenuella hän suuntasi kohti tuttua taloa.

"En halua mennä..." poika valitti väsyneenä ja murheellisena, kasvot haudattuna naisen olkapäähän. Viimeisimmän kuukauden aikana häntä oli heitelty vieraiden aikuisten ja paikkojen välillä useaan kertaan ilman ainuttakaan turvallisen tuttua kasvoa ja syliä. Ilman mitään ymmärrystä siitä mihin äiti ja isi olivat kadonneet, muistoissaan vahvimmin viimeinen ilta maan alla, ensimmäiset hetket auringossa maan päällä, ja kurjat viikot edellisessä sijaiskodissa. Ei hän hyvin viihtynyt orpokodissakaan, mutta se oli silti tällä hetkellä hänelle tutuin ympäristö.
"Tiedän, kultapieni, mutta minä lupaan että täällä on mukavaa enkä jätä sinua tänne jos et ole samaa mieltä." Rouva Fairchild vastasi lämpöiseen sävyyn ja silitti pojan selkää. Lupaus oli puolityhjä sillä hän oli jo sopinut Loganin pariskunnan kanssa että jos kaikki vaikutti olevan pojan sijoittamisen kannalta kohdallaan lapsi jäisi heidän luokseen tänään. Talon emäntä oli tavannut pojan kerran, kun he olivat lastensuojeluviranomaisen tukemana noutaneet lapsen takaisin orpokotiin ensimmäisestä sijaiskodista. Pariskunta tiesi pojan lähinnä siitä syntyneen tapauksen kautta ja tämä olisi ensimmäinen perusteellinen tutustuminen ja tapaaminen. Mieluiten he olisivat tutustuttaneet lapsia ja sijaisvanhempia pidempään ennen lapsen sijaiskotiin jättöä mutta tämä tapaus oli poikkeuksellisen kiireellinen ja vaikea orpokodissa asumisen kannalta.

Rouva Fairchild oli ottanut tapauksen henkilökohtaisesti hoidettavakseen pojan paluun myötä. Ensimmäinen sijoitus oli tehty häpeällisen hätäisesti ja huolimattomasti, vaikka hän kyllä jossain määrin  ymmärsi henkilökunnan paniikin talon lemmikin kohtalon jälkeen. Se ei kuitenkaan oikeuttanut eikä vähentänyt myöhempiä tapahtumia ja niiden painoa. Poikaparka oli kärsinyt nälkää ja henkistä pahoinpitelyä kolmisen viikkoa ennen kuin se paljastui hänen vierailulla sijaiskodissa. Sijaisäiti ei ollut kammonnut vampyyrin ja kuolonsyöjän jälkikasvua, mutta oli päinvastoin ennakkoluuloisesti yrittänyt tappaa lapsen pois maailmasta niin että se vaikuttaisi viattomalta epäonnistumiselta haasteen edessä. Poika kun oli huono syömään eikä juuri puhunut kenellekään silloinkin kun hänestä pidettiin huolta.

Tällä kertaa sijaisperhe-ehdokkaiden - joita ei todellakaan montaa ollut - taustat tutkittiin huolella, niin vaikeaa kuin pojan pito orpokodissa olikin. Muut lapset eivät tienneet miten heidän rakas lemmikki oli menehtynyt, mutta Alexander oli silti liian räikeästi erilainen ja liian mahdollisesti vaarallinen. Poikaa kiusattiin ja syrjittiin eikä henkilökunta koki pojan tarvitsevan enemmän valvontaa ja huomiota mitä he kykenivät jakamaan. Loganit olivat ehdokkaista selkeästi paras vaihtoehto sillä Filip oli kunniallisen maineen omaava työntekijä Taikaministeriön unhoituttajaosastolta ja Hetty vastuuntuntoinen ja pari vuotta lastensuojelutyössä kokemusta kerännyt lämminsydäminen nuori nainen. Tuskin kukaan pystyisi valmistautumaan täydellisesti Alexanderin kaltaisen lapsen hoitoon, mutta Loganit olivat nykyisistä vaihtoehdoista vahvimmalla pohjalla. Etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kauanko poika tarvitsisi sijaiskotia. Se voisi olla mitä tahansa viikoista vuosikausiin.

Jos Loganien koti ja työvuorot oli saatu järjestettyä pikkuiselle sopivaksi, rouva Fairchild aikoi jättää vekaran heille ja vierailla seuraavana päivänä uudestaan. Mutta hän arveli tapaamisen sujuvan parhaiten jos poika uskoi olevansa vain pikaisella vierailulla. Lapsi tuskin muisti viime viikolla lyhyesti tapaamaan "Hetty-tätiä", ainakaan kovin hyvin. Nainen painoi ovikelloa kahdesti, mutta kiireettömästi, pidellen samalla synkeäilmeistä poikaa sylissään. Ilmiintymisestä huolimatta hän oli viisi minuuttia etuajassa, lähdettyään varmuuden vuoksi ajoissa.]]> 23.12.1981, keskiviikko, 17:55 etp.

Kaunis, valkoinen joulukuun ilta oli laskeutunut Lontoon ylle. Kuu oli noussut taivaalle pari tuntia aiemmin, joskin se tähtineen piileksi yhä paksun pilvipeitteen alla. Sääennusteet lupailivat valkoista joulua ja vaikuttivat pitävän paikkansa, lämpenevää arveltiin vasta joulun jälkeiselle viikolle. Keski-ikäisen oloinen mutta kalenterivuosissa jo 98-vuotias, ystävällisen lämpimät kasvot omaava nainen ilmiintyi rikkinäisen katulampun alle erään eteläisen Lontoon sisäkaupungin esikaupunkialueella. Hänen olallaan roikkui keskikokoinen olkalaukku jota oli tilaloitsulla laajennettu melkoisesti sisäpuolelta.

Naisen hieman ylipainoinen pyylevä muoto ja kiharat tulipunaiset hiukset yhdistettynä syksyn värejä juhlivaan asukokonaisuuteen loivat kirkuvan kontrastin hänen sylissään pitelemäänsä lapseen. 3-vuotias poika oli aliravitun oloinen, ja hirmuisen kalpea kuin ei olisi koskaan aurinkoa nähnytkään. Lapsella oli yllään sinimustat haalarit, tummansininen kypäräpipo jonka päällä suuri pyöreä pallotupsu, jaloissaan mustat korkeavartiset talvisaappaat ja käsien suojana vaaleansiniset paksut lapaset joita koristi lumihiutaleen muotoinen valkoinen kuvio.

Belinda Fairchild rakasti lapsia muttei kyennyt saamaan omia joten hän oli ilolla ottanut vastaan isoisänsä perustaman ja hänelle perintönä jättämän orpokodin jonka johtajana hän oli toiminut jo usean vuosikymmenen ajan. Niin mukavaa kuin valkoinen joulu olisikin ja niin laadukas kuin hänen orpokotinsa olikin, hän pohti, se ei korvaisi kenellekään joulua oikeassa kodissa rakastavan perheen parissa. Etenkin vanhemmille lapsille jokainen joulu oli muistutus menetyksestä. Aivan liian moni jumittui orpokotiin vuosikausiksi koska taikayhteiskunta oli kovin pieni. Kuluneen vuosikymmenen sota oli päättynyt lähes kaksi kuukautta sitten, mutta jälkipyykki oli vasta alkanut.

Yhteiskunnan turvallisuuden tunne oli kärsinyt hirvittävän kolauksen juuri edellisellä viikolla Alice ja Frank Longbottomin kidutuksen myötä, vaikka syylliset olikin saatu kiinni ja tuomittu elinkautiseksi Azkabaniin. Kaikilla sodan myrskyissä vanhempansa menettäneillä lapsilla, joita oli enemmän kuin pari, ei ollut halukkaita lähisukulaisia toisin kuin Neville Longbottomilla ja Harry Potterilla. Rouva Fairchild asteli hiljalleen kohti kadun lähintä päätyä tarkistaakseen että oli saapunut oikeaan paikkaan. Hän oli käynyt täällä aiemmin, tavannut pariskunnan jonka luo oli matkalla, mutta edellinen kerta oli päivänvalossa edellisellä viikolla. Varmistuttuaan olevansa Ravensbury Avenuella hän suuntasi kohti tuttua taloa.

"En halua mennä..." poika valitti väsyneenä ja murheellisena, kasvot haudattuna naisen olkapäähän. Viimeisimmän kuukauden aikana häntä oli heitelty vieraiden aikuisten ja paikkojen välillä useaan kertaan ilman ainuttakaan turvallisen tuttua kasvoa ja syliä. Ilman mitään ymmärrystä siitä mihin äiti ja isi olivat kadonneet, muistoissaan vahvimmin viimeinen ilta maan alla, ensimmäiset hetket auringossa maan päällä, ja kurjat viikot edellisessä sijaiskodissa. Ei hän hyvin viihtynyt orpokodissakaan, mutta se oli silti tällä hetkellä hänelle tutuin ympäristö.
"Tiedän, kultapieni, mutta minä lupaan että täällä on mukavaa enkä jätä sinua tänne jos et ole samaa mieltä." Rouva Fairchild vastasi lämpöiseen sävyyn ja silitti pojan selkää. Lupaus oli puolityhjä sillä hän oli jo sopinut Loganin pariskunnan kanssa että jos kaikki vaikutti olevan pojan sijoittamisen kannalta kohdallaan lapsi jäisi heidän luokseen tänään. Talon emäntä oli tavannut pojan kerran, kun he olivat lastensuojeluviranomaisen tukemana noutaneet lapsen takaisin orpokotiin ensimmäisestä sijaiskodista. Pariskunta tiesi pojan lähinnä siitä syntyneen tapauksen kautta ja tämä olisi ensimmäinen perusteellinen tutustuminen ja tapaaminen. Mieluiten he olisivat tutustuttaneet lapsia ja sijaisvanhempia pidempään ennen lapsen sijaiskotiin jättöä mutta tämä tapaus oli poikkeuksellisen kiireellinen ja vaikea orpokodissa asumisen kannalta.

Rouva Fairchild oli ottanut tapauksen henkilökohtaisesti hoidettavakseen pojan paluun myötä. Ensimmäinen sijoitus oli tehty häpeällisen hätäisesti ja huolimattomasti, vaikka hän kyllä jossain määrin  ymmärsi henkilökunnan paniikin talon lemmikin kohtalon jälkeen. Se ei kuitenkaan oikeuttanut eikä vähentänyt myöhempiä tapahtumia ja niiden painoa. Poikaparka oli kärsinyt nälkää ja henkistä pahoinpitelyä kolmisen viikkoa ennen kuin se paljastui hänen vierailulla sijaiskodissa. Sijaisäiti ei ollut kammonnut vampyyrin ja kuolonsyöjän jälkikasvua, mutta oli päinvastoin ennakkoluuloisesti yrittänyt tappaa lapsen pois maailmasta niin että se vaikuttaisi viattomalta epäonnistumiselta haasteen edessä. Poika kun oli huono syömään eikä juuri puhunut kenellekään silloinkin kun hänestä pidettiin huolta.

Tällä kertaa sijaisperhe-ehdokkaiden - joita ei todellakaan montaa ollut - taustat tutkittiin huolella, niin vaikeaa kuin pojan pito orpokodissa olikin. Muut lapset eivät tienneet miten heidän rakas lemmikki oli menehtynyt, mutta Alexander oli silti liian räikeästi erilainen ja liian mahdollisesti vaarallinen. Poikaa kiusattiin ja syrjittiin eikä henkilökunta koki pojan tarvitsevan enemmän valvontaa ja huomiota mitä he kykenivät jakamaan. Loganit olivat ehdokkaista selkeästi paras vaihtoehto sillä Filip oli kunniallisen maineen omaava työntekijä Taikaministeriön unhoituttajaosastolta ja Hetty vastuuntuntoinen ja pari vuotta lastensuojelutyössä kokemusta kerännyt lämminsydäminen nuori nainen. Tuskin kukaan pystyisi valmistautumaan täydellisesti Alexanderin kaltaisen lapsen hoitoon, mutta Loganit olivat nykyisistä vaihtoehdoista vahvimmalla pohjalla. Etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kauanko poika tarvitsisi sijaiskotia. Se voisi olla mitä tahansa viikoista vuosikausiin.

Jos Loganien koti ja työvuorot oli saatu järjestettyä pikkuiselle sopivaksi, rouva Fairchild aikoi jättää vekaran heille ja vierailla seuraavana päivänä uudestaan. Mutta hän arveli tapaamisen sujuvan parhaiten jos poika uskoi olevansa vain pikaisella vierailulla. Lapsi tuskin muisti viime viikolla lyhyesti tapaamaan "Hetty-tätiä", ainakaan kovin hyvin. Nainen painoi ovikelloa kahdesti, mutta kiireettömästi, pidellen samalla synkeäilmeistä poikaa sylissään. Ilmiintymisestä huolimatta hän oli viisi minuuttia etuajassa, lähdettyään varmuuden vuoksi ajoissa.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=100 Sun, 28 Aug 2016 16:38:27 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=100
Pe, 5.8.1988. 12:00 etp. ja lähipäivät.

Lontoon kesä oli ollut märkä ja viileä, mutta elokuusta oli povattu kuivempaa ja aurinkoista joskin epävakaasti. Jacob oli silti nauttinut lomastaan, jonka oli aloittanut samaan aikaan lastensa kanssa otettuaan pari viikkoa vanhemmuuslomistaan heinäkuun lopulle ennen vuosilomaviikkoja. Elokuu oli alkanut melko lämpimänä, mutta sateisena. Tenavat olivat jo monta päivää kerjänneet McDonaldsiin, ja hän oli vihdoin suostunut. Lauantaille ja sunnuntaille uhkailtiin uhkailtiin hurjaa hellettä ja alkuviikostakin melkoisen lämmintä, mutta onneksi he olivat varanneet vesipuistoloman juuri tälle alkuviikolle sunnuntaista lähtien. Huomisen helteen kyllä kestäisi tavallista paremmin sen ajatuksen voimalla.

Tämä perjantaikin oli saapunut ennusteen mukaisesti kuivana ja enimmäkseen
aurinkoisena joten Jacob toteutti päivän suunnitelman lähtemällä pikkuistensa kanssa kodistaan vain muutaman minuutin kävelyn päässä sijaitsevaan puistoon, jossa he olivat jo melkein tunnin verran viihtyneet ja pian suuntaisivat epäterveelliselle lounaalle kyseiseen pikaruokaravintolaan. Viileä aamu oli juuri kohonnut mukaviin hieman yli parinkymmenen asteen paikkeille ja aurinko kurkisteli ohi lipuvan valkean pilven takaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lomailevaa väkeä keräävän puiston yllä.

Jacob istui leikkipuiston penkillä nautiskellen suklaatuuttiaan jonka oli ostanut viereisen kahvilan irtojäätelöpisteestä, ja jutusteli puolitutun vanhan rouvan kanssa joka toi pienet lapsenlapsensa puistoon hyvin usein. Mies oli riisunut varmuuden vuoksi pukemansa kevyen, mustan farkkutakin penkin selkänojalle ja paistatteli alkavan iltapäivän lämmössä, löysässä valkoisessa t-paidassa, kevyissä keskisinisissä farkuissa ja kevyissä tummanruskeissa nahkakävelykengissä. Silloin tällöin hän katsahti leikkikentän huvitusten suuntaan, varmistaakseen että tenavilla oli kaikki hyvin.

Pari viikkoa aiemmin kuusi vuotta täyttänyt tyttärensä Freya puuhasi onnellisesti hiekkalaatikolla, rakentaen valtavaa linnaa luokkatoverinsa kanssa, yllään ohut sininen takki jonka alla tummansininen hihaton paita jossa komeilivat Mikki ja Minni, ja jalassaan tummansiniset ohuet farkut joiden vasemman reiden etupuolta koristi kaunis kukkasen vaaleanpunaiset ääriviivat. Tyttö olisi halunnut pukea sandaalit, mutta epävakaan sään vuoksi jaloissaan oli jo hieman käytetyn näköiset erilaisia sinisen sävyjä omaavat Nike-lenkkarit.

Kahdeksanvuotias poikansa Hunter kiipeili muiden poikien kanssa leikkikentän vaahterapuussa, päällään valkoinen t-paita jonka ylle vedetty keskisininen löysä farkkutakki jonka takana komeili ryhmäkuva monista Disney-hahmoista. Jaloissaan pojalla oli tummansiniset löysät farkut joissa monia sivutaskuja, sekä sini-neonvihreät Kangaroo-lenkkarit. Lähes mustat kutrinsa kätkeytyivät puna-mustan CocaCola-lippalakin alle, jota hän parhaillaan piti takaperin.]]>
Pe, 5.8.1988. 12:00 etp. ja lähipäivät.

Lontoon kesä oli ollut märkä ja viileä, mutta elokuusta oli povattu kuivempaa ja aurinkoista joskin epävakaasti. Jacob oli silti nauttinut lomastaan, jonka oli aloittanut samaan aikaan lastensa kanssa otettuaan pari viikkoa vanhemmuuslomistaan heinäkuun lopulle ennen vuosilomaviikkoja. Elokuu oli alkanut melko lämpimänä, mutta sateisena. Tenavat olivat jo monta päivää kerjänneet McDonaldsiin, ja hän oli vihdoin suostunut. Lauantaille ja sunnuntaille uhkailtiin uhkailtiin hurjaa hellettä ja alkuviikostakin melkoisen lämmintä, mutta onneksi he olivat varanneet vesipuistoloman juuri tälle alkuviikolle sunnuntaista lähtien. Huomisen helteen kyllä kestäisi tavallista paremmin sen ajatuksen voimalla.

Tämä perjantaikin oli saapunut ennusteen mukaisesti kuivana ja enimmäkseen
aurinkoisena joten Jacob toteutti päivän suunnitelman lähtemällä pikkuistensa kanssa kodistaan vain muutaman minuutin kävelyn päässä sijaitsevaan puistoon, jossa he olivat jo melkein tunnin verran viihtyneet ja pian suuntaisivat epäterveelliselle lounaalle kyseiseen pikaruokaravintolaan. Viileä aamu oli juuri kohonnut mukaviin hieman yli parinkymmenen asteen paikkeille ja aurinko kurkisteli ohi lipuvan valkean pilven takaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lomailevaa väkeä keräävän puiston yllä.

Jacob istui leikkipuiston penkillä nautiskellen suklaatuuttiaan jonka oli ostanut viereisen kahvilan irtojäätelöpisteestä, ja jutusteli puolitutun vanhan rouvan kanssa joka toi pienet lapsenlapsensa puistoon hyvin usein. Mies oli riisunut varmuuden vuoksi pukemansa kevyen, mustan farkkutakin penkin selkänojalle ja paistatteli alkavan iltapäivän lämmössä, löysässä valkoisessa t-paidassa, kevyissä keskisinisissä farkuissa ja kevyissä tummanruskeissa nahkakävelykengissä. Silloin tällöin hän katsahti leikkikentän huvitusten suuntaan, varmistaakseen että tenavilla oli kaikki hyvin.

Pari viikkoa aiemmin kuusi vuotta täyttänyt tyttärensä Freya puuhasi onnellisesti hiekkalaatikolla, rakentaen valtavaa linnaa luokkatoverinsa kanssa, yllään ohut sininen takki jonka alla tummansininen hihaton paita jossa komeilivat Mikki ja Minni, ja jalassaan tummansiniset ohuet farkut joiden vasemman reiden etupuolta koristi kaunis kukkasen vaaleanpunaiset ääriviivat. Tyttö olisi halunnut pukea sandaalit, mutta epävakaan sään vuoksi jaloissaan oli jo hieman käytetyn näköiset erilaisia sinisen sävyjä omaavat Nike-lenkkarit.

Kahdeksanvuotias poikansa Hunter kiipeili muiden poikien kanssa leikkikentän vaahterapuussa, päällään valkoinen t-paita jonka ylle vedetty keskisininen löysä farkkutakki jonka takana komeili ryhmäkuva monista Disney-hahmoista. Jaloissaan pojalla oli tummansiniset löysät farkut joissa monia sivutaskuja, sekä sini-neonvihreät Kangaroo-lenkkarit. Lähes mustat kutrinsa kätkeytyivät puna-mustan CocaCola-lippalakin alle, jota hän parhaillaan piti takaperin.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=77 Sun, 20 Mar 2016 20:17:33 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=77


Maanantai, 9.5.1988

Puolisen vuotta sitten Jacob oli palannut viiden vuoden uratauolta töihin, samoihin aikoihin kun oli eronnut kumppaninsa Carrien kanssa eri osoitteisiin. Suhdetta ja perhettä pyrittiin pitämään kasassa mahdollisimman hyvin, mutta elämänmuutos oli valtava monella tavalla koko porukalle, samalla kun lasten hyvinvointi ja rutiinien normaalina pysyminen oli ensisijaista. He jakoivat yhä lasten huoltajuuden, mutta nämä asuivat vain hänen kanssaan sen sijaan että vaihtelisivat asuntoa säännöllisesti.
Töihin palatessaan viime joulukuussa, hän oli onneksi saanut järjestettyä itselleen enimmäkseen päivävuoroja mikä poliisin työssä ei ollut itsestäänselvää. Asemalla jonne hänet oli sijoitettu ei ollut kovin montaa perheellistä konstaapelia ja pienten lasten huoltajat olivat ensisijalla päivävuoroihin. Tämän vuoden vuorot oli toki jo jaettu joulukuuhun mennessä, mutta se oli lopulta ollut järjestelykysymys minkä hänen pomonsa oli mielellään hoitanut - sen verran pätevä hän oli pitkän uransa aikana osoittanut olevansa. Mutta tälle viikolle oli kuitenkin muodostunut merkittävä henkilöstövaje iltavuorolaisissa eli hänenkin oli käytävä iltavuorossa koko työviikko.

Tilanne oli ikävästi osunut työviikolle jossa päivät osuivat maanantain ja perjantain välille, eli lapsenvahdin löytäminen oli viikonloppupäiviä hankalampaa. Carrie ei ollut tällä hetkellä edes Lontoossa vaan työnsä merkeissä Kentissä. Ja hän ei vielä lämmennyt ajatukselle palkata täysin tuntematonta, monestakin syystä mutta myös koska läheisten ja ystävien suhteen ainakin tiesi ketkä osaavat lapsen puhallus-painelu-elvytystä tarpeen vaatiessa.
Hänellä oli kohtuullinen valikoima mahdollisia lapsenvahteja ystävä- ja kaveripiirissään ja hän oli aina valmis maksamaan kohtuullisen palkan (joskin lähimmät ystävät eivät sitä pyytäneet), mutta tietenkin näilläkin oli työt ja muu elämä. Tosin, osa kieltäytyi koko illan saatikka päivien keikasta silloinkin vaikka olisi ehtineetkin, nimittäin ne joilla ei riittänyt kärsivällisyyttä tai hermoja hänen vilkkaan sekä käytännön pilailua rakastavan poikansa vahtimiseen.
Tällä kertaa hän oli selvinnyt ilman suurempaa stressiä; lasten kummitäti, Julie, oli kyennyt vahdiksi maanantaista torstaihin. Perjantaina tenavat saivat suunnata suoraan koulusta kavereiden luokse kun ei ollut kouluilta. Julie oli onnettomasti joutunut perumaan maanantain, mutta yksi uusimmista ystävistään oli suostunut hommaan kun hän viikonloppuna oli tätä kysynyt.
Hän oli alunperin kohdannut Denan jo kymmenisen vuotta aiemmin kun tämä oli ollut vasta teini ja hän itse nuori aikuinen jo hyvän matkaa etsiväkonstaapelin virassa. Hän oli aikoinaan tehnyt osansa tytön hengen pelastumisessa ja auttanut polulle alkoholi- ja huumekierteestä selviämisen suuntaan. Hieman yli kaksi vuotta sitten tämä oli yllättäen ilmestynyt tuohon oven taakse kiitosten ja eväiden kera. Heidän välilleen oli pikkuhiljaa muodostunut kaveruus ja lopulta jopa ystävyyden tasolle, hänen talonsa oli Denalle suhteellisen tuttu ja hän oli vuosien varrella ehtinyt seurata lastensa ja Denan vuorovaikutusta, joten tässä vaiheessa hän koki voivansa pyytää tätä lapsenvahdiksi ainakin nyt yhden illan ajaksi. Denalla ei ehkä ollut hirveästi kokemusta lapsista, mutta ei tenavista huolehtiminen itsessään tälle täysin vierastakaan ollut.

Kello kipusi kohti puolta yhdeksää, Jacobin istuessa ruokasalin pöydän ääressä päivän lehden parissa. Tutkien oliko tämän päivän sääennuste muuttunut eilisen jälkeen. Toukokuun alku oli ollut epävakaata ja osittain sateista, eilen oli jopa ukkostanut, mutta tästä luvattiin yhä mainiota kevätpäivää; lähes pilvetöntä taivasta myöhäiseen iltaan asti eli ihanan aurinkoista ja kuivaa, ja vaikka aamu oli ollut kylmä se oli jo muuttunut viileään päin. Iltapäivästä ja alkuillasta luvattiin mukavan lämmintä, parinkymmenen asteen tuntumassa.
Hänen työvuoronsa alkaisi kolmelta, joten tästä ehtisi jopa nauttia pari tuntia, Jacob mietti päättäessään viettää aamupäivän ja alkuiltapäivän kaupungilla. Hän oli pyytänyt Denaa saapumaan puoli kahden aikaan jotta he ehtisivät rauhassa käydä läpi tarvittavat asiat ja ratkaista mahdollisesti ilmenevät ongelmat ennen kuin hänen olisi lähdettävä puoli kolmen aikaan. Hyvän sään sattuessa hän kun oli aikonutkin kävellä ja matka kestäisi parikymmentä minuuttia, mutta työvaatteisiin vaihto veisi oman aikansa. Kuten useimmat virkatoverinsa hän ei mielellään vaihtanut univormuun tai siitä pois kotona, välttääkseen hidastuksia ja häiriöitä työajan ulkopuolella kansalaisten kuvitellessa että sitä oli työajalla. Toki hän oli valmis myös ilmiintymään, jos asiat venähtäisivät pidemmälle.

Yhtäkkiä jokin nyki pöydällä lojuvaa lehteä villisti.
”Isi, oletko ihan varma, ettei Dumo voi tulla myös?” 8-vuotias poika tiedusteli toiveikkaana pöydän viereltä jossa seisoi käsi lehden päällä kohdassa jota hänen isänsä oli juuri lukenut.
”Olen,” Jacob vastasi tyynesti, vaikka kyselykerta oli ainakin kolmas viikon aikana. Hän oli varma että tenava muisti kyllä päätöksen ja syynkin, kunhan vaan elätteli toiveita että jos kuitenkin jotenkin. Denan pikkuveli, Dunmore oli kaverustunut hänen lastensa kanssa, etenkin Hunterin, joskin ikäeron ollessa melkoinen se oli melkolailla hänen ja Carrien valvonnassa. Nyt kyse oli kuitenkin vain siitä että hän halusi lapsenvahdin joka osaisi hoitaa keikan kypsästi ja itsekseen. Siksi hän ei palkannut teini-ikäisiä lapsenvahdiksi, näillä kun oli houkutus kutsua kavereita tai poikaystäviä kuvaan viimeistään vahdittavien tenavien nukkumaanmenoajan jälkeen vaikka se olisikin kielletty. Hänen arvomaailmassa nimittäin, jos ottaa vastuuta toisen lapsista niin siihen ei kuulu satunnaisten kavereiden tai poika/tyttöystävän kanssa hengailu samanaikaisesti. Korkeintaan, jos aivan välttämätöntä niin mukana voisi olla joku toinen samanikäinen vekara vahdittavana, mutta rajansa silläkin – yksi silmäpari kun ei voinut vahtia määräänsä enempää lapsia. Tästä huolimatta hän oli päätynyt kysymään Denaa joka oli hieman jälkeenjääneen pikkuveljensä huoltaja, sillä nykyään Dunmore oli sentään jo jotain 15-vuotiaan henkisellä tasolla. Eli hän uskoi ettei poika tarvitsisi siskoaan vuorokauden ympäri.
”Ihan mälsää,” Hunter valitti istahtaessaan viereiselle tuolille ja lysähtäessään pöydälle, käsivarret tyynynään.
”Mutta pidättehän te Denasta?” hän lisäsi, enemmänkin toteamuksena, katsahtaen poikaan.
”Joo, hän on ihan kiva, mutta kun hän on tyttö,” Hunter tuhahti, ja puolivahingossa sinkosi ison teelusikallisen hienosokeria ympäri pöytää laiskasti leikkiessään kaivuria sokerikulholla. ”Joudun oleen koko illan tyttöjen keskellä!”
Jacob naurahti vaimeasti ja sydämellisesti. Julie oli pitkälti ainoa naispuolinen lapsenvahti jota vastaan viikarilla ei ollut yhtään mitään, johtuen ehkä siitä että tämä oli ollut pojan elämässä syntymästä saakka ja tavallaan oli perhettä.
”Ja joka kerta kun järjestän jonkun miespuolisista ystävistäni, Freya joutuu olemaan poikien keskellä,” hän huomautti kääntäessään sanomalehden viimeisen sivun televisio-ohjelmien puolelle.
”Hmhf,” poika äännähti ja kommentoi lähes välittömästi, ”Ei sillä ole väliä. Freya on vain tyhmä pikkusisko.” Toki hän siskoaan rakasti, mutta vähät hän tämän pitämisistä silloin kun oli kyse illasta kotona ilman vanhempia!
”Vai niin,” Jacob hymähti eikä jaksanut jatkaa aiheesta vääntöä, ei se kuitenkaan johtaisi mihinkään muutokseen. Sitä paitsi, hän pyrki mahdollisuuksien mukaan järjestämään lapsenvahdin joka jaksoi mahdollisissa virikeideoinnissaan ottaa huomioon että tässä oli sekä pikkutyttö että pikkupoika. Eikä porukan jatkuvasti tarvitsisi yhdessä puuhata, lapsenvahdin perustarkoitushan oli yksinkertaisesti olla läsnä ja pitää vekaroita silmällä mahdollisten vaara- tai ongelmatilanteiden varalta ja tietysti huolehtia perustarpeista.
”Anna hänelle tilaisuus, päivästäsi voi tulla vaikka miten kiva,” mies totesi pörröttäen vekaran mustia kutreja. ”Menehän nyt tarkistamaan että reppusi on pakattu, kohta on lähdettävä,” hän lisäsi vilkaisten seinäkelloa.
”Joo...” poika mutisi vaisusti, mutta muistutti itseään lopulta siitä, että illasta sai enemmän irti kun oli lapsenvahti joka ei tuntenut heitä liian hyvin eikä talon kaikkia sääntöjä. Se piristi hieman vekaran mielialaa muutenkin, hän kun ei erityisemmin pitänyt maanantai-aamuista silloin kun ne olivat koulupäiviä.

Hieman ennen yhdeksää sisarukset riensivät koulun porteista sisään ja Jacob jatkoi matkaa ydinkeskustan suuntaan. Tavallisesti työpäivänä hän vei lapset kouluun autolla ja iltapäivällä tuttu lapsenvahti nouti nämä kävellen, mutta aina kun mahdollista hän saattoi ja nouti nämä itse ja kävellen. Olihan tähdättävä siihen että tenavat joskus kävelisivät matkan itsenäisesti. Vielä nämä olivat kuitenkin liian nuoria siihen, edes kahdestaan. Vaikka Sutton oli yksi Lontoon turvallisimpia kaupunkeja rikostilastojen mukaan, niin se oli silti iso kaupunki ja lisäksi koulutien varrella oli muutama autotien ylitys, mukaan lukien iso ja vilkas tie ja liikenneympyrä joka oli pakko ylittää.
Aamupäivä kului nopeasti kaupoilla kiertäessä juoksevia asioita hoitamassa, ja puolenpäivän aikaan hän nautti hyvän lounaan kauppahallissa minkä jälkeen jäi aikaa rentoutua puistossa jälkiruoka-jäätelön ja dekkarin parissa. Ilta- ja yövuorojen huonot puolet olivat epäsosiaaliset tunnit, mutta toisaalta oli virkistävää vaihtelua voida rentoutua tällä tavalla lasten koulupäivän aikana, saada muutama tunti ihan vain itselleen. Silti, sosiaalisena ja perheläheisenä persoonana hän oli kiitollinen mahdollisuudesta olla pääosin päivävuorossa, saatikka nyt yksinhuoltajana.
Hieman ennen puolta kahta hän napsautti kahvinkeittimen päälle, aikoen selvitä tämän viikon kofeiinin voimalla. Yöt kun jäisivät väkisinkin lyhyiksi, kun joka aamu piti hoitaa muksut kouluun päin eikä hän osannut torkkua päivisin ellei sattunut olemaan tolkuttoman uupunut.]]>


Maanantai, 9.5.1988

Puolisen vuotta sitten Jacob oli palannut viiden vuoden uratauolta töihin, samoihin aikoihin kun oli eronnut kumppaninsa Carrien kanssa eri osoitteisiin. Suhdetta ja perhettä pyrittiin pitämään kasassa mahdollisimman hyvin, mutta elämänmuutos oli valtava monella tavalla koko porukalle, samalla kun lasten hyvinvointi ja rutiinien normaalina pysyminen oli ensisijaista. He jakoivat yhä lasten huoltajuuden, mutta nämä asuivat vain hänen kanssaan sen sijaan että vaihtelisivat asuntoa säännöllisesti.
Töihin palatessaan viime joulukuussa, hän oli onneksi saanut järjestettyä itselleen enimmäkseen päivävuoroja mikä poliisin työssä ei ollut itsestäänselvää. Asemalla jonne hänet oli sijoitettu ei ollut kovin montaa perheellistä konstaapelia ja pienten lasten huoltajat olivat ensisijalla päivävuoroihin. Tämän vuoden vuorot oli toki jo jaettu joulukuuhun mennessä, mutta se oli lopulta ollut järjestelykysymys minkä hänen pomonsa oli mielellään hoitanut - sen verran pätevä hän oli pitkän uransa aikana osoittanut olevansa. Mutta tälle viikolle oli kuitenkin muodostunut merkittävä henkilöstövaje iltavuorolaisissa eli hänenkin oli käytävä iltavuorossa koko työviikko.

Tilanne oli ikävästi osunut työviikolle jossa päivät osuivat maanantain ja perjantain välille, eli lapsenvahdin löytäminen oli viikonloppupäiviä hankalampaa. Carrie ei ollut tällä hetkellä edes Lontoossa vaan työnsä merkeissä Kentissä. Ja hän ei vielä lämmennyt ajatukselle palkata täysin tuntematonta, monestakin syystä mutta myös koska läheisten ja ystävien suhteen ainakin tiesi ketkä osaavat lapsen puhallus-painelu-elvytystä tarpeen vaatiessa.
Hänellä oli kohtuullinen valikoima mahdollisia lapsenvahteja ystävä- ja kaveripiirissään ja hän oli aina valmis maksamaan kohtuullisen palkan (joskin lähimmät ystävät eivät sitä pyytäneet), mutta tietenkin näilläkin oli työt ja muu elämä. Tosin, osa kieltäytyi koko illan saatikka päivien keikasta silloinkin vaikka olisi ehtineetkin, nimittäin ne joilla ei riittänyt kärsivällisyyttä tai hermoja hänen vilkkaan sekä käytännön pilailua rakastavan poikansa vahtimiseen.
Tällä kertaa hän oli selvinnyt ilman suurempaa stressiä; lasten kummitäti, Julie, oli kyennyt vahdiksi maanantaista torstaihin. Perjantaina tenavat saivat suunnata suoraan koulusta kavereiden luokse kun ei ollut kouluilta. Julie oli onnettomasti joutunut perumaan maanantain, mutta yksi uusimmista ystävistään oli suostunut hommaan kun hän viikonloppuna oli tätä kysynyt.
Hän oli alunperin kohdannut Denan jo kymmenisen vuotta aiemmin kun tämä oli ollut vasta teini ja hän itse nuori aikuinen jo hyvän matkaa etsiväkonstaapelin virassa. Hän oli aikoinaan tehnyt osansa tytön hengen pelastumisessa ja auttanut polulle alkoholi- ja huumekierteestä selviämisen suuntaan. Hieman yli kaksi vuotta sitten tämä oli yllättäen ilmestynyt tuohon oven taakse kiitosten ja eväiden kera. Heidän välilleen oli pikkuhiljaa muodostunut kaveruus ja lopulta jopa ystävyyden tasolle, hänen talonsa oli Denalle suhteellisen tuttu ja hän oli vuosien varrella ehtinyt seurata lastensa ja Denan vuorovaikutusta, joten tässä vaiheessa hän koki voivansa pyytää tätä lapsenvahdiksi ainakin nyt yhden illan ajaksi. Denalla ei ehkä ollut hirveästi kokemusta lapsista, mutta ei tenavista huolehtiminen itsessään tälle täysin vierastakaan ollut.

Kello kipusi kohti puolta yhdeksää, Jacobin istuessa ruokasalin pöydän ääressä päivän lehden parissa. Tutkien oliko tämän päivän sääennuste muuttunut eilisen jälkeen. Toukokuun alku oli ollut epävakaata ja osittain sateista, eilen oli jopa ukkostanut, mutta tästä luvattiin yhä mainiota kevätpäivää; lähes pilvetöntä taivasta myöhäiseen iltaan asti eli ihanan aurinkoista ja kuivaa, ja vaikka aamu oli ollut kylmä se oli jo muuttunut viileään päin. Iltapäivästä ja alkuillasta luvattiin mukavan lämmintä, parinkymmenen asteen tuntumassa.
Hänen työvuoronsa alkaisi kolmelta, joten tästä ehtisi jopa nauttia pari tuntia, Jacob mietti päättäessään viettää aamupäivän ja alkuiltapäivän kaupungilla. Hän oli pyytänyt Denaa saapumaan puoli kahden aikaan jotta he ehtisivät rauhassa käydä läpi tarvittavat asiat ja ratkaista mahdollisesti ilmenevät ongelmat ennen kuin hänen olisi lähdettävä puoli kolmen aikaan. Hyvän sään sattuessa hän kun oli aikonutkin kävellä ja matka kestäisi parikymmentä minuuttia, mutta työvaatteisiin vaihto veisi oman aikansa. Kuten useimmat virkatoverinsa hän ei mielellään vaihtanut univormuun tai siitä pois kotona, välttääkseen hidastuksia ja häiriöitä työajan ulkopuolella kansalaisten kuvitellessa että sitä oli työajalla. Toki hän oli valmis myös ilmiintymään, jos asiat venähtäisivät pidemmälle.

Yhtäkkiä jokin nyki pöydällä lojuvaa lehteä villisti.
”Isi, oletko ihan varma, ettei Dumo voi tulla myös?” 8-vuotias poika tiedusteli toiveikkaana pöydän viereltä jossa seisoi käsi lehden päällä kohdassa jota hänen isänsä oli juuri lukenut.
”Olen,” Jacob vastasi tyynesti, vaikka kyselykerta oli ainakin kolmas viikon aikana. Hän oli varma että tenava muisti kyllä päätöksen ja syynkin, kunhan vaan elätteli toiveita että jos kuitenkin jotenkin. Denan pikkuveli, Dunmore oli kaverustunut hänen lastensa kanssa, etenkin Hunterin, joskin ikäeron ollessa melkoinen se oli melkolailla hänen ja Carrien valvonnassa. Nyt kyse oli kuitenkin vain siitä että hän halusi lapsenvahdin joka osaisi hoitaa keikan kypsästi ja itsekseen. Siksi hän ei palkannut teini-ikäisiä lapsenvahdiksi, näillä kun oli houkutus kutsua kavereita tai poikaystäviä kuvaan viimeistään vahdittavien tenavien nukkumaanmenoajan jälkeen vaikka se olisikin kielletty. Hänen arvomaailmassa nimittäin, jos ottaa vastuuta toisen lapsista niin siihen ei kuulu satunnaisten kavereiden tai poika/tyttöystävän kanssa hengailu samanaikaisesti. Korkeintaan, jos aivan välttämätöntä niin mukana voisi olla joku toinen samanikäinen vekara vahdittavana, mutta rajansa silläkin – yksi silmäpari kun ei voinut vahtia määräänsä enempää lapsia. Tästä huolimatta hän oli päätynyt kysymään Denaa joka oli hieman jälkeenjääneen pikkuveljensä huoltaja, sillä nykyään Dunmore oli sentään jo jotain 15-vuotiaan henkisellä tasolla. Eli hän uskoi ettei poika tarvitsisi siskoaan vuorokauden ympäri.
”Ihan mälsää,” Hunter valitti istahtaessaan viereiselle tuolille ja lysähtäessään pöydälle, käsivarret tyynynään.
”Mutta pidättehän te Denasta?” hän lisäsi, enemmänkin toteamuksena, katsahtaen poikaan.
”Joo, hän on ihan kiva, mutta kun hän on tyttö,” Hunter tuhahti, ja puolivahingossa sinkosi ison teelusikallisen hienosokeria ympäri pöytää laiskasti leikkiessään kaivuria sokerikulholla. ”Joudun oleen koko illan tyttöjen keskellä!”
Jacob naurahti vaimeasti ja sydämellisesti. Julie oli pitkälti ainoa naispuolinen lapsenvahti jota vastaan viikarilla ei ollut yhtään mitään, johtuen ehkä siitä että tämä oli ollut pojan elämässä syntymästä saakka ja tavallaan oli perhettä.
”Ja joka kerta kun järjestän jonkun miespuolisista ystävistäni, Freya joutuu olemaan poikien keskellä,” hän huomautti kääntäessään sanomalehden viimeisen sivun televisio-ohjelmien puolelle.
”Hmhf,” poika äännähti ja kommentoi lähes välittömästi, ”Ei sillä ole väliä. Freya on vain tyhmä pikkusisko.” Toki hän siskoaan rakasti, mutta vähät hän tämän pitämisistä silloin kun oli kyse illasta kotona ilman vanhempia!
”Vai niin,” Jacob hymähti eikä jaksanut jatkaa aiheesta vääntöä, ei se kuitenkaan johtaisi mihinkään muutokseen. Sitä paitsi, hän pyrki mahdollisuuksien mukaan järjestämään lapsenvahdin joka jaksoi mahdollisissa virikeideoinnissaan ottaa huomioon että tässä oli sekä pikkutyttö että pikkupoika. Eikä porukan jatkuvasti tarvitsisi yhdessä puuhata, lapsenvahdin perustarkoitushan oli yksinkertaisesti olla läsnä ja pitää vekaroita silmällä mahdollisten vaara- tai ongelmatilanteiden varalta ja tietysti huolehtia perustarpeista.
”Anna hänelle tilaisuus, päivästäsi voi tulla vaikka miten kiva,” mies totesi pörröttäen vekaran mustia kutreja. ”Menehän nyt tarkistamaan että reppusi on pakattu, kohta on lähdettävä,” hän lisäsi vilkaisten seinäkelloa.
”Joo...” poika mutisi vaisusti, mutta muistutti itseään lopulta siitä, että illasta sai enemmän irti kun oli lapsenvahti joka ei tuntenut heitä liian hyvin eikä talon kaikkia sääntöjä. Se piristi hieman vekaran mielialaa muutenkin, hän kun ei erityisemmin pitänyt maanantai-aamuista silloin kun ne olivat koulupäiviä.

Hieman ennen yhdeksää sisarukset riensivät koulun porteista sisään ja Jacob jatkoi matkaa ydinkeskustan suuntaan. Tavallisesti työpäivänä hän vei lapset kouluun autolla ja iltapäivällä tuttu lapsenvahti nouti nämä kävellen, mutta aina kun mahdollista hän saattoi ja nouti nämä itse ja kävellen. Olihan tähdättävä siihen että tenavat joskus kävelisivät matkan itsenäisesti. Vielä nämä olivat kuitenkin liian nuoria siihen, edes kahdestaan. Vaikka Sutton oli yksi Lontoon turvallisimpia kaupunkeja rikostilastojen mukaan, niin se oli silti iso kaupunki ja lisäksi koulutien varrella oli muutama autotien ylitys, mukaan lukien iso ja vilkas tie ja liikenneympyrä joka oli pakko ylittää.
Aamupäivä kului nopeasti kaupoilla kiertäessä juoksevia asioita hoitamassa, ja puolenpäivän aikaan hän nautti hyvän lounaan kauppahallissa minkä jälkeen jäi aikaa rentoutua puistossa jälkiruoka-jäätelön ja dekkarin parissa. Ilta- ja yövuorojen huonot puolet olivat epäsosiaaliset tunnit, mutta toisaalta oli virkistävää vaihtelua voida rentoutua tällä tavalla lasten koulupäivän aikana, saada muutama tunti ihan vain itselleen. Silti, sosiaalisena ja perheläheisenä persoonana hän oli kiitollinen mahdollisuudesta olla pääosin päivävuorossa, saatikka nyt yksinhuoltajana.
Hieman ennen puolta kahta hän napsautti kahvinkeittimen päälle, aikoen selvitä tämän viikon kofeiinin voimalla. Yöt kun jäisivät väkisinkin lyhyiksi, kun joka aamu piti hoitaa muksut kouluun päin eikä hän osannut torkkua päivisin ellei sattunut olemaan tolkuttoman uupunut.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=72 Sun, 20 Mar 2016 04:11:01 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=72


"No mutta kukas se siellä!", vaaleanpunaiset kädet tavoittelivat possun punaiset pulleat posket, "oma pikku uppisduppishan se", vaaleahiuksinen, pullea nainen kietoutui Dursleyn ainokaisen, Dudley Dursleyn paksun kaulan ympärille.
Dursleyn perhe oli päättänyt lähteä viettämään kesäloman viimeisimpiä viikkoja Surreyn eteläpäähän, Vernonin tädille.
"Eikös olekin poika kasvanut, Dora", Vernon myhäili muhkeiden viiksiensä takaa, hänen astellessa peremmäksi taloon.

Koska rouva Figg oli ollut kovassa kuumeessa, eivät Dursleyt voineet jättää Harrya hänelle ja näin ollen poika jouduttiin ottaa mukaan.
Inhon ilme pullean ja vanhan Dora Vernonin kasvoilla oli käsin kosketeltava, Harryn valuessa sisään, kantaen mukanaan kahta suurta, Dursleyden matkalaukkua.
"Otitte sitten tuonkin mukaan", Dora sihahti tiukaksi laitettujen huultensa lomasta.
"Ilo ei ole molemmin puolista", Harry mutisi itsekseen, saaden Dora-tädiltä viiltavan katseen.

Iltapäivään mennessä Dursleyt olivat asettuneet taloksi. Dora oli valmistanut muhkean aterian, johon Harrya luonnollisestikaan ei oltu kutsuttu. Hänet passitettiin ulos, taskussaan kymmenen dollarin seteli ja kaksi kuivaa korppua "matkaeväänä". mutta se ei Harrya haitannut. Päinvastoin nuori poika oli oikein tyytyväinen päädessään ulos Vernonien läheisyydestä.

Harry käveli verkaisesti katuja pitkin, katsellen ympärilleen. Surreyn eteläosa oli tuntematonta seutua, joten näkemistä riitti. Hitaasti astellen ja ajatuksiinsa uponneena hän oli eksynyt pieneen puistoon, lammen läheisyyteen. Koska Harrylla ei ollut vielä nälkä, ei hän viitsinyt tuhlata vähäisiä rahojaankaan. Sen sijaan hän istui aloilleen, murentaen yhden korpuistaan ja heittäen palasia lammen lähellä käyskenteleville ankoille.]]>


"No mutta kukas se siellä!", vaaleanpunaiset kädet tavoittelivat possun punaiset pulleat posket, "oma pikku uppisduppishan se", vaaleahiuksinen, pullea nainen kietoutui Dursleyn ainokaisen, Dudley Dursleyn paksun kaulan ympärille.
Dursleyn perhe oli päättänyt lähteä viettämään kesäloman viimeisimpiä viikkoja Surreyn eteläpäähän, Vernonin tädille.
"Eikös olekin poika kasvanut, Dora", Vernon myhäili muhkeiden viiksiensä takaa, hänen astellessa peremmäksi taloon.

Koska rouva Figg oli ollut kovassa kuumeessa, eivät Dursleyt voineet jättää Harrya hänelle ja näin ollen poika jouduttiin ottaa mukaan.
Inhon ilme pullean ja vanhan Dora Vernonin kasvoilla oli käsin kosketeltava, Harryn valuessa sisään, kantaen mukanaan kahta suurta, Dursleyden matkalaukkua.
"Otitte sitten tuonkin mukaan", Dora sihahti tiukaksi laitettujen huultensa lomasta.
"Ilo ei ole molemmin puolista", Harry mutisi itsekseen, saaden Dora-tädiltä viiltavan katseen.

Iltapäivään mennessä Dursleyt olivat asettuneet taloksi. Dora oli valmistanut muhkean aterian, johon Harrya luonnollisestikaan ei oltu kutsuttu. Hänet passitettiin ulos, taskussaan kymmenen dollarin seteli ja kaksi kuivaa korppua "matkaeväänä". mutta se ei Harrya haitannut. Päinvastoin nuori poika oli oikein tyytyväinen päädessään ulos Vernonien läheisyydestä.

Harry käveli verkaisesti katuja pitkin, katsellen ympärilleen. Surreyn eteläosa oli tuntematonta seutua, joten näkemistä riitti. Hitaasti astellen ja ajatuksiinsa uponneena hän oli eksynyt pieneen puistoon, lammen läheisyyteen. Koska Harrylla ei ollut vielä nälkä, ei hän viitsinyt tuhlata vähäisiä rahojaankaan. Sen sijaan hän istui aloilleen, murentaen yhden korpuistaan ja heittäen palasia lammen lähellä käyskenteleville ankoille.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=6 Sat, 19 Mar 2016 01:49:07 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=6

31.10.1987, lauantai, klo. 19:45 eteenpäin. //


Pysy tällä reitillä ja aina tutun kaverin seurassa - äläkä harhaile kauemmaksi. Käy vain valaistujen talojen ovilla, ja älä koskaan mene kenenkään taloon sisälle. Älä syö yhtään namia ennen kuin kotona, kun olemme tarkistaneet ne. Ole varovainen tietä ylittäessä. ja kotona viimeistään kahdeksalta. Sääntölista tuntui kilometrin pituiselta ja turhauttavalta, mutta 7-vuotias Hunter oli tehnyt parhaansa noudattaakseen niitä. Hän olisi kovin mielellään kiertänyt ainakin pari tuntia pidempään, mutta se ei kuulema tullut kysymykseenkään. Kotona pitäisi olla kahdeksalta ja nukkumaanmenoaika kuten tavallisestikin viikonloppuisin, kymmeneltä. No, oli silti siistiä saada olla ulkona kahdeksaan asti ja ilman isiä tai äitiä mukana. Oli jo aivan pimeää, katulamput valaisivat kapeita katuja, monet talot ja pihat olivat komein ja karmivin Halloween-koristeluin peitettyjä ja tunnelma oli korkealla.

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun hän oli saanut luvan kiertää ihan itsekseen kaverin kanssa, ilman aikuisen valvontaa. Tosin, vain tämän viimeisen puolituntisen kokonaisuudessaan kolmen tunnin kierroksesta.
Poika oli ollut niin innoissaan saamastaan tilaisuudesta että houkutus lähteä kauemmas tai poiketa reitiltä ei ollut liian suuri, kun sääntöjenkin puitteissa riitti hauskaa. Reppu jota hän kantoi mukanaan oli varsin painava ja lähes täynnä kaikenlaista herkkua, kun hän asteli kierroksen loppupuolella viimeistä katua pitkin kotia kohti.

Tänä vuonna hän oli pukeutunut merirosvoksi, mutta ei aivan tavalliseksi vaan äiti oli maalannut kokonaisuutta täydentämään hienon zombie-kasvomaalauksen - ruumiinharmaasta ihosta ja mustista silmänalusista veritahroihin.
Kulkiessaan jälleen yhden pimeän talon ohi, Hunter ei enää voinut vastustaa kiusausta. Naapurusto oli ollut niin anteliasta että ei tässä ollut päässyt oikein kunnolla mitään kepposia tekemään. Vain muutamalle jotka olivat antaneet omenoita tai purkkaa tai muuta typerää.
Koti olisi jo seuraavalla kadulla, enää viiden minuutin kävely. Ehtisi ihan hyvin kokeilla oliko kyseessä oikeasti tyhjä talo vai joku pihistelevä hapannaama joka ei ollut ostanut yhtään karkkeja tai ehkä oli varastoinut niitä läjäpäin mutta halusi kahmia ne kaikki itselleen.
Hän pysähtyi ja nykäisi vierellään kulkevaa, yhä eteenpäin jatkavaa, rähjäiseksi zombieksi sonnustautunutta 11-vuotiasta velhotoveriaan, kaverinsa isoveljeä, käsivarresta ja osoitti pimennetyn talon suuntaan joka oli jäänyt jo hieman taakse.

Pojat supattelivat kadun varressa nuoren puun alla, muiden tenavien juoksennellessa talon ohi ja hälistessä kovaäänisesti, iloisesti tai eläytyen kailottaen erilaisia Halloween-runoja ja lauluja. Kadut vilisivät mitä erilaisimmissa puvuissa temmeltäviä tenavia ja teinejä.

Parin minuutin kuluttua zombie jäi tuon talon etupuolelle kadulle, pensasaidan taakse piiloon valmiustilaan, samalla kun zombie-piraatti hiippaili viereisen talon pihan kautta, tarttui kannelliseen roskalaatikkoon joka oli onneksi vastikään tyhjennetty ja siksi kevyt kantaa, ja asetti sen kohdetalon autotallin oven eteen sen reunaan juuri ja juuri naapuritalon tontin rajan sille puolen.
Autotallin katto oli matalin joten oli pakko sitä kautta pyrkiä katolle.
Hän kiipesi varovasti roskalaatikon päälle ja tasapainoili siinä hetken. Tyhjyydestä oli näemmä hieman haittaakin. Poika joutui tekemään aikamoisen loikan yltääkseen edes autotallin katolle ja toivoi hartaasti ettei roskalaatikko kaatuisi, ainakaan kovin äänekkäästi.
Mutta tietenkin se kaatui. Kolina sai pensasaidan takana piilotelleen zombien kiitämään pari taloa katua ylös, puun taakse piiloon ja merirosvon autotallin katolla painumaan niin perälle, ettei etupihalta sinne asti näkisi.
Noin puoli minuuttia Hunter uskalsi tuhlata piilossa, ja olisi jo mielellään edennyt operaatiossa mutta tuttua zombia ei näkynyt takaisin. Tämä oli heikkohermoisempi kuin hän, mutta ei hän uskonut että sentään noin heikkohermoinen. Saisi palata ja äkkiä, etenkin kun oli unohtanut vain hänen karkkireppunsa tuohon kadunvarteen mihin hän oli sen jättänyt tämän vartioitavaksi.
Kohta kaveri ilmestyikin kyyryssä astellen takaisin asemiin pensasaidan taakse, karkkireppu oli yhä tallessa ja poika näytti reippaasti peukaloitaan merkiksi että kaikki oli kunnossa, jolloin Hunter suuntasi katseensa palotikkaisiin jotka johtivat autotallin katolta talon katolle.

Hyvin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi poika kipusi metallisia tikkaita ylös ja konttasi erityisen varovasti katolla ylemmäs, kohti savupiippua. Päästyään perille, hän kaivoi puvuntakin taskusta loitsuilla parannellun hajupommin, jonka oli säästöillään ostanut pilailupuodin alennusmyynnistä kun he olivat loman lopulla käyneet Tylyahossa Halloween-tapahtumassa.
Pommin levitti haisunäädän kaikkeen tarttuvaa, kammottavaa ja päiväkausia sitkeästi kestävää eritteen lemua lahjakkaasti tilaan jossa se laukaistaisiin. Tässä tapauksessa se päätyisi todennäköisesti olohuoneeseen jos piippu johti takkaan. Hyvällä säkällä haju leviäsii muihinkin huoneisiin.
Loitsulla pommista oli nimittäin tehty hieman isompi, kurpitsan näköinen, ja kaiken päälle se alkaisi korvia riipivästi kirkua samalla kun levittäisi löyhkää ympärilleen. Kirkuminen kestäisi minuutin verran, ja lemua ei saisi poistettua edes loitsuilla vaan se lähtisi vain kulumalla...ehkä viikossa tai parissa!

Hunter naureskeli ilkikurisesti ja sydämensä pohjasta, mutta hiljaisesti itsekseen, poistaessaan pommista osan joka esti sen räjähtämisen pudotessa.
Jos kukaan ei ollut kotona, oppisivatpahan olemaan jatkossa näin Halloween-iltana ja karkkien kera.
Jos taas olivat niin saisivatpahan nauttia kepposesta alusta loppuun!
Pieni käsi siirtyi savupiipun ylle, ja päästi irti hirvittävästä pommista jonka soveliaisuutta lasten pilailutarvikkeeksi saattoi kyseenalaistaa mutta yhtä kaikki niitä myytiin heille.
Samaan aikaan zombie pensasaidan takana otti esiin taikasauvansa, valmiina heittämään sen suojista mahdollisesti talosta ulos astuvien ylle oikein mehevän lepakonräkäherjan.

Kumpikin tiesivät että loitsu todennäköisesti toisi Taikaministeriön kyylät paikalle, mutta he aikoivatkin olla siinä vaiheessa jo kaukana tai ainakin hukkuneet lukemattomien lasten joukkoon joista kuka tahansa voisi olla pieni noita tai velho. Ei hän kyllä tiennyt täällä päin asuvan ketään muita taikavoimaisia kuin hänen perheensä - tämäkin kaveri oli täällä vain tämän päivän, mutta se ei tarkoittanut etteikö ehkä muita asuisi. Ja vaikkei asuisikaan, häntä ei voitaisi todistaa syylliseksi koska hän ei omistanut taikasauvaa.

Muutamassa sekunnissa pojat kuulivat talon sisältä korvia repivää kirkumista – pommi oli räjähtänyt kuten pitikin. Zombie virnuili pensasaidan suojissa, joka hetki valmiina langettamaan herjan ja samantien ryntäämään täyttä vauhtia karkuun.
Hunterkin virnuili tyytyväisenä, mutta huomasi ettei katolta alas kapuaminen käynytkään niin nopeasti kuin hän oli kuvitellut. Ei nyt kun siellä ollessa ei uskaltanutkaan kavuta niin ripeästi kuin ajatuksissaan, sillä maahan putoaminen ei lainkaan houkutellut. Autotallin katolle asti päästyään hän vasta huomasi että he olivat kaiken kutkuttavan pilailun ja jännityksen keskellä täysin unohtaneet nostaa roskalaatikon takaisin niin että hän pääsisi turvallisesti takaisin alas!
Nyt olisi ilmiinnyttävä vahinkotaika oikein tervetullut. Poika etsi katseellaan edes saderänniä jota pitkin liukua alas, mutta ne osoittautuivat aivan liian huteran oloisiksi.
Pitäisikö silti kokeilla?

Varmuuden vuoksi hän perääntyi autotallin katolla peremmälle, pohtimaan vaihtoehtojaan. Hän voisi hyvin keplotella itsensä alas vähän myöhemmin jos talossa oli väkeä.
Vekara vilkaisi rannekelloaan. Se oli jo yli kymmentä vaille kahdeksan. Siis muutama minuutti aikaa tuhlattavaksi, eikä vanhemmat ehkä huolestuisi jos hän myöhästyisikin muutaman minuutin.
Hmm...Voisi oikeastaan yrittää luikkia sisäpihojen kautta...Sinne oli pakko laskeutua ainakin yhdet palotikkaat.
Hunter lähti kiipeämään uudestaan talon katolle, mutta ei heti suunnannut sisäpihan puolelle vaan jäi autotallin katon ja talon katon välisten paloportaiden yläpäähän roikkumaan sillä halusi nähdä lepakonräkäherjan. Jos talosta ei pian tultaisi ulos, he luovuttaisivat ja jättäisivät vain lemun tervehdykseksi palaavalle asukkaalle.]]>

31.10.1987, lauantai, klo. 19:45 eteenpäin. //


Pysy tällä reitillä ja aina tutun kaverin seurassa - äläkä harhaile kauemmaksi. Käy vain valaistujen talojen ovilla, ja älä koskaan mene kenenkään taloon sisälle. Älä syö yhtään namia ennen kuin kotona, kun olemme tarkistaneet ne. Ole varovainen tietä ylittäessä. ja kotona viimeistään kahdeksalta. Sääntölista tuntui kilometrin pituiselta ja turhauttavalta, mutta 7-vuotias Hunter oli tehnyt parhaansa noudattaakseen niitä. Hän olisi kovin mielellään kiertänyt ainakin pari tuntia pidempään, mutta se ei kuulema tullut kysymykseenkään. Kotona pitäisi olla kahdeksalta ja nukkumaanmenoaika kuten tavallisestikin viikonloppuisin, kymmeneltä. No, oli silti siistiä saada olla ulkona kahdeksaan asti ja ilman isiä tai äitiä mukana. Oli jo aivan pimeää, katulamput valaisivat kapeita katuja, monet talot ja pihat olivat komein ja karmivin Halloween-koristeluin peitettyjä ja tunnelma oli korkealla.

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun hän oli saanut luvan kiertää ihan itsekseen kaverin kanssa, ilman aikuisen valvontaa. Tosin, vain tämän viimeisen puolituntisen kokonaisuudessaan kolmen tunnin kierroksesta.
Poika oli ollut niin innoissaan saamastaan tilaisuudesta että houkutus lähteä kauemmas tai poiketa reitiltä ei ollut liian suuri, kun sääntöjenkin puitteissa riitti hauskaa. Reppu jota hän kantoi mukanaan oli varsin painava ja lähes täynnä kaikenlaista herkkua, kun hän asteli kierroksen loppupuolella viimeistä katua pitkin kotia kohti.

Tänä vuonna hän oli pukeutunut merirosvoksi, mutta ei aivan tavalliseksi vaan äiti oli maalannut kokonaisuutta täydentämään hienon zombie-kasvomaalauksen - ruumiinharmaasta ihosta ja mustista silmänalusista veritahroihin.
Kulkiessaan jälleen yhden pimeän talon ohi, Hunter ei enää voinut vastustaa kiusausta. Naapurusto oli ollut niin anteliasta että ei tässä ollut päässyt oikein kunnolla mitään kepposia tekemään. Vain muutamalle jotka olivat antaneet omenoita tai purkkaa tai muuta typerää.
Koti olisi jo seuraavalla kadulla, enää viiden minuutin kävely. Ehtisi ihan hyvin kokeilla oliko kyseessä oikeasti tyhjä talo vai joku pihistelevä hapannaama joka ei ollut ostanut yhtään karkkeja tai ehkä oli varastoinut niitä läjäpäin mutta halusi kahmia ne kaikki itselleen.
Hän pysähtyi ja nykäisi vierellään kulkevaa, yhä eteenpäin jatkavaa, rähjäiseksi zombieksi sonnustautunutta 11-vuotiasta velhotoveriaan, kaverinsa isoveljeä, käsivarresta ja osoitti pimennetyn talon suuntaan joka oli jäänyt jo hieman taakse.

Pojat supattelivat kadun varressa nuoren puun alla, muiden tenavien juoksennellessa talon ohi ja hälistessä kovaäänisesti, iloisesti tai eläytyen kailottaen erilaisia Halloween-runoja ja lauluja. Kadut vilisivät mitä erilaisimmissa puvuissa temmeltäviä tenavia ja teinejä.

Parin minuutin kuluttua zombie jäi tuon talon etupuolelle kadulle, pensasaidan taakse piiloon valmiustilaan, samalla kun zombie-piraatti hiippaili viereisen talon pihan kautta, tarttui kannelliseen roskalaatikkoon joka oli onneksi vastikään tyhjennetty ja siksi kevyt kantaa, ja asetti sen kohdetalon autotallin oven eteen sen reunaan juuri ja juuri naapuritalon tontin rajan sille puolen.
Autotallin katto oli matalin joten oli pakko sitä kautta pyrkiä katolle.
Hän kiipesi varovasti roskalaatikon päälle ja tasapainoili siinä hetken. Tyhjyydestä oli näemmä hieman haittaakin. Poika joutui tekemään aikamoisen loikan yltääkseen edes autotallin katolle ja toivoi hartaasti ettei roskalaatikko kaatuisi, ainakaan kovin äänekkäästi.
Mutta tietenkin se kaatui. Kolina sai pensasaidan takana piilotelleen zombien kiitämään pari taloa katua ylös, puun taakse piiloon ja merirosvon autotallin katolla painumaan niin perälle, ettei etupihalta sinne asti näkisi.
Noin puoli minuuttia Hunter uskalsi tuhlata piilossa, ja olisi jo mielellään edennyt operaatiossa mutta tuttua zombia ei näkynyt takaisin. Tämä oli heikkohermoisempi kuin hän, mutta ei hän uskonut että sentään noin heikkohermoinen. Saisi palata ja äkkiä, etenkin kun oli unohtanut vain hänen karkkireppunsa tuohon kadunvarteen mihin hän oli sen jättänyt tämän vartioitavaksi.
Kohta kaveri ilmestyikin kyyryssä astellen takaisin asemiin pensasaidan taakse, karkkireppu oli yhä tallessa ja poika näytti reippaasti peukaloitaan merkiksi että kaikki oli kunnossa, jolloin Hunter suuntasi katseensa palotikkaisiin jotka johtivat autotallin katolta talon katolle.

Hyvin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi poika kipusi metallisia tikkaita ylös ja konttasi erityisen varovasti katolla ylemmäs, kohti savupiippua. Päästyään perille, hän kaivoi puvuntakin taskusta loitsuilla parannellun hajupommin, jonka oli säästöillään ostanut pilailupuodin alennusmyynnistä kun he olivat loman lopulla käyneet Tylyahossa Halloween-tapahtumassa.
Pommin levitti haisunäädän kaikkeen tarttuvaa, kammottavaa ja päiväkausia sitkeästi kestävää eritteen lemua lahjakkaasti tilaan jossa se laukaistaisiin. Tässä tapauksessa se päätyisi todennäköisesti olohuoneeseen jos piippu johti takkaan. Hyvällä säkällä haju leviäsii muihinkin huoneisiin.
Loitsulla pommista oli nimittäin tehty hieman isompi, kurpitsan näköinen, ja kaiken päälle se alkaisi korvia riipivästi kirkua samalla kun levittäisi löyhkää ympärilleen. Kirkuminen kestäisi minuutin verran, ja lemua ei saisi poistettua edes loitsuilla vaan se lähtisi vain kulumalla...ehkä viikossa tai parissa!

Hunter naureskeli ilkikurisesti ja sydämensä pohjasta, mutta hiljaisesti itsekseen, poistaessaan pommista osan joka esti sen räjähtämisen pudotessa.
Jos kukaan ei ollut kotona, oppisivatpahan olemaan jatkossa näin Halloween-iltana ja karkkien kera.
Jos taas olivat niin saisivatpahan nauttia kepposesta alusta loppuun!
Pieni käsi siirtyi savupiipun ylle, ja päästi irti hirvittävästä pommista jonka soveliaisuutta lasten pilailutarvikkeeksi saattoi kyseenalaistaa mutta yhtä kaikki niitä myytiin heille.
Samaan aikaan zombie pensasaidan takana otti esiin taikasauvansa, valmiina heittämään sen suojista mahdollisesti talosta ulos astuvien ylle oikein mehevän lepakonräkäherjan.

Kumpikin tiesivät että loitsu todennäköisesti toisi Taikaministeriön kyylät paikalle, mutta he aikoivatkin olla siinä vaiheessa jo kaukana tai ainakin hukkuneet lukemattomien lasten joukkoon joista kuka tahansa voisi olla pieni noita tai velho. Ei hän kyllä tiennyt täällä päin asuvan ketään muita taikavoimaisia kuin hänen perheensä - tämäkin kaveri oli täällä vain tämän päivän, mutta se ei tarkoittanut etteikö ehkä muita asuisi. Ja vaikkei asuisikaan, häntä ei voitaisi todistaa syylliseksi koska hän ei omistanut taikasauvaa.

Muutamassa sekunnissa pojat kuulivat talon sisältä korvia repivää kirkumista – pommi oli räjähtänyt kuten pitikin. Zombie virnuili pensasaidan suojissa, joka hetki valmiina langettamaan herjan ja samantien ryntäämään täyttä vauhtia karkuun.
Hunterkin virnuili tyytyväisenä, mutta huomasi ettei katolta alas kapuaminen käynytkään niin nopeasti kuin hän oli kuvitellut. Ei nyt kun siellä ollessa ei uskaltanutkaan kavuta niin ripeästi kuin ajatuksissaan, sillä maahan putoaminen ei lainkaan houkutellut. Autotallin katolle asti päästyään hän vasta huomasi että he olivat kaiken kutkuttavan pilailun ja jännityksen keskellä täysin unohtaneet nostaa roskalaatikon takaisin niin että hän pääsisi turvallisesti takaisin alas!
Nyt olisi ilmiinnyttävä vahinkotaika oikein tervetullut. Poika etsi katseellaan edes saderänniä jota pitkin liukua alas, mutta ne osoittautuivat aivan liian huteran oloisiksi.
Pitäisikö silti kokeilla?

Varmuuden vuoksi hän perääntyi autotallin katolla peremmälle, pohtimaan vaihtoehtojaan. Hän voisi hyvin keplotella itsensä alas vähän myöhemmin jos talossa oli väkeä.
Vekara vilkaisi rannekelloaan. Se oli jo yli kymmentä vaille kahdeksan. Siis muutama minuutti aikaa tuhlattavaksi, eikä vanhemmat ehkä huolestuisi jos hän myöhästyisikin muutaman minuutin.
Hmm...Voisi oikeastaan yrittää luikkia sisäpihojen kautta...Sinne oli pakko laskeutua ainakin yhdet palotikkaat.
Hunter lähti kiipeämään uudestaan talon katolle, mutta ei heti suunnannut sisäpihan puolelle vaan jäi autotallin katon ja talon katon välisten paloportaiden yläpäähän roikkumaan sillä halusi nähdä lepakonräkäherjan. Jos talosta ei pian tultaisi ulos, he luovuttaisivat ja jättäisivät vain lemun tervehdykseksi palaavalle asukkaalle.]]> https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=4 Sat, 19 Mar 2016 00:01:15 +0000 https://hiddenkiss.net/hphr/showthread.php?tid=4 //Nibs tuokoon Kingin perheen peliin.//

[24.12.1985 aamupäivä]


Dunmore oli päässyt koulusta joululomalle. Dena antoi pikkuveljensä nukkua vähän pitempään, hän valmisti hyvän aamiaisen ja herätti sitten 14-vuotiaan pikkuveljensä. He olivat pari päivää aiemmin käyneet Nat-sedän luona ja juhlineet yhdessä Dunmoren syntymäpäivää maalla, mutta joulua he eivät siellä viettäneet, sillä Nat sedällä oli töitä.

Dena katsoi huvittuneena pikkuveljeään, joka oli henkisesti 12-vuotias ja se näkyi ulkoisesti. "Huomenta pörröpää", nuori nainen totesi lempeästi hymyillen ja antoi pojalle pekonia ja munia ja otti itselleen kupillisen kahvia, hän oli itse syönyt pari tuntia sitten ja suunnitellut samalla päivän ohjelman.

"Kuulehan Dumo. Lähdetään tänään Suttoniin. Haluaisin tavata erään henkilön menneisyydestäni", Dena kertoi pikkuveljelleen, joka vain nyökkäsi ja lappasi ruokaa suuhunsa. Kun Dunmore oli syönyt, katsoi Dena tuolle siistit vaatteet päälle. Paidassa koristi supermario housut olivat haalistuneet, mutta siistit farkut. Dena oli pukeutunut tummanvihreään poolopaitaan ja tummansinisiin leveälahkeisiin housuihin.

Dena tarttui veljensä käteen ja ilmiintyi tuon kanssa Suttoniin, metroaseman lähellä olevalle kujalle, josta he kävelivät määränpäähänsä. Dena oli ostanut lumiukkoaiheiseen paperipussiin, sukalaakeksejä, konvehteja, sekä kahvipaketin ja limsapullon. Häntä hieman jännitti, mutta hengitettyään syvään, hän painoi ovikelloa. Hän sai hieman rohkeutta, kun pikkuveli hymyili leveästi ja puristi toista kättä. "Muista sitten olla kiltisti", Dena muistutti ja sai vain nyökkäyksen vastaukseksi.]]> //Nibs tuokoon Kingin perheen peliin.//

[24.12.1985 aamupäivä]


Dunmore oli päässyt koulusta joululomalle. Dena antoi pikkuveljensä nukkua vähän pitempään, hän valmisti hyvän aamiaisen ja herätti sitten 14-vuotiaan pikkuveljensä. He olivat pari päivää aiemmin käyneet Nat-sedän luona ja juhlineet yhdessä Dunmoren syntymäpäivää maalla, mutta joulua he eivät siellä viettäneet, sillä Nat sedällä oli töitä.

Dena katsoi huvittuneena pikkuveljeään, joka oli henkisesti 12-vuotias ja se näkyi ulkoisesti. "Huomenta pörröpää", nuori nainen totesi lempeästi hymyillen ja antoi pojalle pekonia ja munia ja otti itselleen kupillisen kahvia, hän oli itse syönyt pari tuntia sitten ja suunnitellut samalla päivän ohjelman.

"Kuulehan Dumo. Lähdetään tänään Suttoniin. Haluaisin tavata erään henkilön menneisyydestäni", Dena kertoi pikkuveljelleen, joka vain nyökkäsi ja lappasi ruokaa suuhunsa. Kun Dunmore oli syönyt, katsoi Dena tuolle siistit vaatteet päälle. Paidassa koristi supermario housut olivat haalistuneet, mutta siistit farkut. Dena oli pukeutunut tummanvihreään poolopaitaan ja tummansinisiin leveälahkeisiin housuihin.

Dena tarttui veljensä käteen ja ilmiintyi tuon kanssa Suttoniin, metroaseman lähellä olevalle kujalle, josta he kävelivät määränpäähänsä. Dena oli ostanut lumiukkoaiheiseen paperipussiin, sukalaakeksejä, konvehteja, sekä kahvipaketin ja limsapullon. Häntä hieman jännitti, mutta hengitettyään syvään, hän painoi ovikelloa. Hän sai hieman rohkeutta, kun pikkuveli hymyili leveästi ja puristi toista kättä. "Muista sitten olla kiltisti", Dena muistutti ja sai vain nyökkäyksen vastaukseksi.]]>